skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Pinnalta katsottuna Lähi-idän tapahtumien kaava on vanha tuttu. Ensin Israelia vastaan taistelevat ryhmittymät tekevät hyökkäyksiään ja sitten Israelin asevoimat iskevät suurella voimalla takaisin.
Koston kierrettä on jatkunut jo yli puolen vuosisadan ajan eikä loppua näy. Silti asetelmassa on uusia piirteitä, jotka helposti jäävät dramaattisten uutiskuvien varjoon. Kokemuksesta myös tiedetään, etteivät kriiseissä tapahtumien todelliset syyt yleensä ole niitä, mitä osapuolet aluksi esittävät.

Vanhaa ja uutta sekaisin

Lähi-idän “suuressa kuviossa” vanhaa on jatkuvasti ratkaisematon Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti, johon ajoittain on kytkeytynyt myös laajemmin arabi- ja muslimimaita. Merkittävin muutostekijä on ollut kylmän sodan päättyminen. Osapuolilla ei ole enää yhtä vahvoja tukijoita ja samalla hillitsijöitä, kuin oli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen kamppaillessa toisiaan vastaan.
Amerikkalaiset ovat kylläkin voineet jatkaa Israelin tukemista pelkäämättä suoranaisia vastatoimia, mutta Washingtonissa on jouduttu pitämään mielessä myös suhteet arabimaihin. Tämä näkyi varovaisuutena erityisesti Bill Clintonin presidenttikaudella. Nyt Yhdysvallat on “terrorismin vastaisessa sodassa” omaksunut samanlaisen ennalta ehkäisevien hyökkäysten ja valikoivien kostoiskujen strategian, jota Israel on soveltanut koko olemassaolonsa ajan.
Ehdottomasti tärkein strategisen tilanteen muutostekijä on Iranin ja sen taustukena toimivan Kiinan vaikutuksen kasvu Lähi-idän alueella. Tätä kehitystä on nopeuttanut Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin ja juuttuminen siellä jatkuviin taisteluihin. Kiinan vaikutus on lähinnä epäsuoraa ja perustuu vielä paljolti tulevaisuuden odotuksiin, mutta se näkyy jo suurvaltapolitiikan asetelmissa. Kiina on osittain korvannut Venäjän alueen taustavoimana, ja niillä on myös yhteisiä etuja vaalittavanaan tavalla, joka lähenee liittosuhdetta.

Presidentti George W. Bush puhui terrorismia tukevasta “pahuuden akselista”, johon kuului Irak ja Iran. Irakin miehityksen jälkeen siihen on lisätty Syyria sekä Israelia vastaan toimivat Hizbollah- ja Hamas-järjestöt, joiden on väitetty saavan apua Iranista ja Syyriasta, mikä lienee myös totta. Silti on epäselvää, mikä osuus näillä on ollut viime viikkojen tapahtumissa. Tuskin Iran ja Syyria ovat tahallisesti provosoineet Israelia aloittamaan hyökkäystä, joka voi kohta laajentua niiden alueelle.

Miksi juuri nyt?

Ajankohtaiseksi syyksi voimankäytölle Israelin hallitus ilmoitti sotilaiden kaappaukset Gazan ja Libanonin vastaisilla rajoilla. Hyökkäysten massiivisuutta ne eivät kuitenkaan selitä, sillä vastaavia välikohtauksia on tapahtunut monesti ennenkin.
Yhdysvalloissa ja Israelissa on Iranin ydinteknologian kehittämisohjelmaa pidetty uhkana, joka on pakko eliminoida. Julkisuuteen on tullut suunnitelmia Iranin laitosten tuhoamiseksi ilmahyökkäyksillä. Ongelmaksi on nähty Iranin vastatoimet, joissa Hamasilla ja Hizbollahilla olisi tärkeä rooli Irakin shiia-taistelijoiden ohella. Noiden järjestöjen murskaaminen voi siten olla ensimmäinen askel kohti Iranin pommituksia.
Toinen strategisen tason selitys on Israelin hallituksen pyrkimys vetäytyä miehitetyiltä alueilta pääpiirtein vuoden 1948 rajojen taakse. Siksi se haluaa ylläpitää pelotusvoimaansa ja välttää syntymästä mielikuvaa heikkoudesta. Voimannäyttö Libanonissa varmaankin palvelisi tuollaista päämäärää, mutta pommitusten rajuus herättää uutta vastarintaa.
Israel on saanut tukea “maltillisilta” arabimailta eli lähinnä Egyptiltä, Saudi-Arabialta ja Jordanialta, joita huolestuttaa Iranin ja sen tukemien järjestöjen vallan kasvu. Pommitusten voimakkuus ja kohdistuminen Libanonin siviiliväestöön vienee kuitenkin kannatusta. Arabi- ja muslimimaailmalla on jo hallussaan merkittäviä tiedostusvälineitä, esimerkiksi satelliittitelevisio Al-Jazeera, joten hallitusten sensuuri ei riitä pitämään vihaista kansaa pimennossa. Siihen tarvitaan yhä lisää poliiseja.
Pommituksia voidaan ehkä perustella vaikeudella käyttää maavoimia rankaisu- ja kostoretkiin. Israelin armeija joutui vetäytymään Libanonista lopulta vuonna 2000 suurten tappioiden ja sissisodan moraalia heikentävän vaikutuksen vuoksi. Tuoreimmat kokemukset taisteluista Libanonin rajalla kertovat, että Hizbollah on entistä vaarallisempi vastustaja.
Israelin armeija menetti nykyisen kriisin ensimmäisessä taistelussa heti kahdeksan sotilasta, joista neljä kuoli Merkava-panssarivaunun tuhoutuessa. Hizbollahin kukistaminen maavoimien hyökkäyksellä tuottaisi suuret tappiot Israelin armeijalle.

Millä ehdoilla ehkä aselepo?

On mahdotonta tietää, miten Israel aikoo jatkaa sotatoimiaan. Julkisesti on ilmoitettu, että tarkoitus on luoda Libanoniin suojavyöhyke estämään rakettien ampuminen ja terroristien iskut Israeliin. Täsmälleen sama peruste esitettiin hyökkäyksille vuosina 1978 ja 1982, eivätkä tilanteen perustekijät ole siitä muuttuneet. Rakettien kantomatkan ja tarkkuuden kasvaessa “suojavyöhyke” pitäisi ulottaa yhä kauemmaksi naapurimaiden alueelle.
Vuonna 1978 Israel painostettiin vetäytymään Libanonista ja muodostettiin YK:n rauhanturvajoukko UNIFIL. Se jatkoi toimintaansa vaikeissa oloissa toista kymmentä vuotta, ja joukon rippeet ovat siellä yhä. Suomi osallistui tuohon YK:n rauhanturvahistorian vaikeimpiin kuuluvaan operaatioon vuodesta 1982.
Israelilaisilla ei ole ollut korkeaa käsitystä YK:n rauhanturvaajien antamasta suojasta, eikä heistä pidä Hizbollahkaan, joten aselepoa tuskin syntyy siltä pohjalta. Myös Yhdysvalloilla ja Ranskalla on huonoja kokemuksia toiminnastaan Libanonissa.
Jäljelle jää kysymys Euroopan unionin mahdollisuuksista toimia välittäjänä ja rauhanturvaajana. Kokemuksesta tiedetään, että Israel ei ole EU:sta paljon piitannut ellei pidä suoranaisesti vihollisena. On vaikea kuvitella, että tuo asenne muuttuisi nopeasti.
On siis varauduttava pommitusten jatkumiseen ja jopa laajenemiseen Syyriaan ja Iraniin. Lähiaikoina ehkä paljastuu, onko kaiken takana Yhdysvaltojen ja Israelin yhteinen suunnitelma Iranin ydinaseohjelman ehkäisemiseksi. Se voisi tapahtua joko suoranaisilla pommituksilla tai antamalla Libanonin tuhoamisella varoitus, joka pakottaa Iranin taipumaan.
Salainen yhteissuunnitelma oli pohjana myös Israelin hyökkäykselle Suezille vuonna 1956, jolloin Englanti ja Ranska liittyivät mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa. Silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kuitenkin pakottivat hyökkääjät perääntymään ja paikalle tuotiin YK:n ensimmäinen rauhanturvajoukko.
Laajan maahyökkäyksen alkaminen Libanoniin ei ole vielä näköpiirissä, mutta sekin voi olla edessä, jos hyvin suojautuneet Hizbollahin joukot on tarkoitus lyödä. Tähän asti pommitukset ovat surmanneet lähinnä siviilejä sekä tuhonneet taloja, voimalaitoksia ja siltoja, joten niiden sotilaallinen hyöty on vähäinen. Aselepoa jouduttanee tarve estää Libanonin yhteiskunnan ja talouden rakenteiden täydellinen tuho pommitusten jatkuessa.

Onko EU:lla roolia?

Edellä todettiin Euroopan unionin mahdollisuudet vaikuttaa Israelin sotatoimiin vähäisiksi. Se ei silti tarkoita, että EU olisi voimaton ja täysin ulkopuolinen ajankohtaisessa kriisissä.
Ensinnäkin Israel on suorastaan provosoinut myös EU:n ottamaan kantaa tapahtuneeseen, sillä tuhotut rakennukset ja sillat ovat suurelta osin EU:n rahoilla rakennettuja ja EU:n kansalaisten turvallisuus on saatettu uhanalaiseksi. Tuttuna ongelmana on unionin jäsenmaiden eroavat intressit ja näkemykset Lähi-idän konflikteissa. Ranskalla entisenä Libanonin isäntämaana on pelissä suurimmat panokset, mutta koko EU:n uskottavuuskin on koetuksella.
Libanon muun Lähi-idän ohella kuuluu Euroopan unionin raja-alueisiin. Sieltä on lyhyt matka Kyprokselle, joka on EU:n uusimpia jäsenmaita. Kun pohditaan Euroopan rajoja ja EU:n resurssien käyttöä, Välimeren alueen pitäisi olla selvästi etusijalla verrattuna esimerkiksi Afganistaniin, missä eurooppalaiset ovat joutuneet vieraassa ympäristössä toivottoman tuntuiseen tehtävään.
Suomella on pitkät ja kunniakkaat perinteet YK:n mandaateilla tapahtuneessa rauhanturvaamisessa Lähi-idässä. Nyt on jälleen syytä varautua samanlaisiin toimiin lähinnä ehkä EU:n puitteissa mutta luonnollisesti pitäen mielessä myös kaikki asiaan liittyvät vaikeudet ja kertyneet kokemukset. Mutta sitä ennen olisi saatava aikaan aselepo, sillä sotimaan sinne ei kannata lähteä.

Pekka Visuri
Valtiotieteen tohtori, eversti evp
ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti

Kuso Kulkee

In the service of peace