skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kirjoitus on julkaistu Laskuvarjojääkärikillan lehdessä Keskuslukko 1/2005

Vahingot eivät tunnetusti tule kello kaulassa, kuten eivät kriisitkään. Paljon puhetta on kuultu kriisinhallinnasta, mutta on myös syytä asettaa perustava kysymys: Ovatko kriisit ylipäänsä hallittavissa?
Näyttää lisäksi siltä, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa on aivan liiaksi totuttu jättämään turvallisuudesta huolehtiminen viranomaisten vastuulle. Silti tunnetaan aika huonosti valmiuden ylläpitoon kehitettyjä järjestelyjä ja niiden toimintaperiaatteita. Kriiseihin varautuminen ei koskaan voi olla täydellistä, mutta silti järjestelmältä on vaadittava perustavaa toimintakykyä. Se on eri asia kuin “kaikesta huolehtiminen”.

“Perinteisiin kriiseihin” on varauduttu

Joulukuun lopulla koettu Intian valtameren luonnonkatastrofi on sen kohteeksi joutuneille ollut tuhoisa ja kaikin puolin traaginen tapahtuma, mutta se toi esille myös ajankohtaisia yhteiskunnan kriisinkestokykyyn liittyviä ongelmia. Johtamisjärjestelmää on tarpeen kehittää, joskin samalla pitäisi välttää “hajonnan perässä juoksemista”, kuten tulenjohdon kouluttajat tietävät. Yksittäisestä, erittäin harvinaiseksi luokiteltavasta tapahtumasta saatetaan tehdä liiaksi yleistäviä johtopäätöksiä, jotka pahimmillaan korjaavat valmiusjärjestelmää kokonaisuuden kannalta väärään suuntaan.
Ulkopoliittisessa instituutissa tehdyssä tutkimuksessa, jonka tulokset ovat luettavissa kirjassa Suomi ja kriisit (Gaudeamus, 2003), analysoitiin suomalaista kriisipäätöksentekoa saatujen kokemusten perusteella ja verrattiin myös ulkomailla tehtyihin havaintoihin. Kriiseillä on yhteisiä piirteitä, lähinnä aikapula ja tunne keskeisten arvojen uhanalaisuudesta mutta myös kansallisia, maan sijainnista, koosta ja historiasta selittyviä erityispiirteitä.
Tutkimuksessa todettiin suomalainen kriisinhallinta hyvin toimivaksi “perinteisissä kriiseissä”. Yhteiskunnan kriisivalmiutta on meillä pidetty korkealla tasolla kylmän sodan päättymisen jälkeen, kun muualla jo ryhdyttiin purkamaan sodan varalle luotuja järjestelmiä. Valtakunnalliset ja alueelliset maanpuolustuskurssit täydennettyinä vapaaehtoiskoulutuksella ovat levittäneet tietoa poikkeusoloihin varautumisesta ja tuottaneet toiminnallisia perusvalmiuksia laajalti yhteiskuntaan.
Viime vuosina on kuitenkin jouduttu toteamaan, että lisääntynyt kansainvälistyminen ja nopeutunut tiedonvälitys ovat muuttaneet rajusti kriisijohtamisen toimintaympäristöä. Siitä ovat hätäisimmät jo tehneet johtopäätöksen, että vanhoilla kokemuksilla ja niiden pohjalle rakennetulla järjestelmällä ei olisi enää mitään käyttöä. Väite on täysin väärä ja osoittaa lähinnä heikkoa asiaan perehtymistä.

“Uudet uhkat” täydentävät vanhoja

Uusiin vaatimuksiin on vastattu muun muassa valtioneuvoston marraskuussa 2003 tekemällä periaatepäätöksellä yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta, johon liittyi myös strategiamuistio. Kehittämislistan kärkeen asetettiin tilannekuvan muodostaminen ja tiedottaminen. Samalla todettiin myös tarve ottaa periaatepäätös kriittiseen tarkasteluun jo vuonna 2006, kun on saatu kerätyksi ensimmäiset kokemukset.
Valmiusjärjestelmä on siis periaatteiltaan kunnossa ja vastuualueet määritelty siten, että kaikki viranomaiset huolehtivat oman tehtäväalansa toimenpiteistä myös yhteiskunnan häiriötilanteissa tai poikkeusoloissa. Toiminnan käynnistämisen nopeuttamiseksi Suomessa on järjestetty valmiusharjoittelu kansainvälisen vertailun hyvin kestävällä tavalla.
On kuitenkin ymmärrettävää, että valmiussuunnittelu sekä virkamiesten ja poliittisten päättäjien lyhyet harjoitusjaksot eivät sinänsä takaa toiminnan sujumista yllättävissä tilanteissa, eikä kaikkien alojen viranomaisilla ei voi olla poikkeustilanteiden vaatimaa peruskoulutusta. Järjestelmän on silti kestettävä myös inhimilliset epäonnistumiset ja virheratkaisut, teknisistä ongelmista puhumattakaan. Niitä ei voida pitää minään poikkeustapauksina vaan normaalisti kriisin kuvaan kuuluvina.

Kriisien luonne-erot otettava huomioon

Kun ajatellaan koettujen ja tulevien kriisien moninaisuutta, on helppo torjua ajatus, että kaikenlaisiin tilanteisiin pitäisi varautua juuri niihin tarkoitetuilla valmisteluilla. Poliittiset, sotilaalliset ja taloudelliset kriisit ovat luonteeltaan ihmisten aiheuttamia, ja niissä on usein aktiivinen vastapuoli, joka pyrkii aiheuttamaan tuhoja ja muita vaikeuksia. Tällaiset tilanteet kehittyvät yleensä pitkähkön ajan kuluessa ja niillä on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Varsinainen kriisin kärjistymisvaihe saattaa noissakin tapauksissa olla lyhyt ja yllättävä. Ajateltakoon vaikkapa talvisodan syttymistä vuonna 1939 tai Viipurin menetystä kesällä 1944. Suomen kokema talouslama 1990-luvun alussa kehittyi verraten hitaasti mutta kärjistyi äkkiä kriisiksi, jonka ratkaisemiseksi tarvittiin nopeita, voimakkaita päätöksiä. Sen sijaan onnettomuustilanteet ovat äkillisiä ja niitä sattuu usein, mutta riskitaso ei ole suuruudeltaan sotaan tai vastaavaan, koko kansakuntaa ravisuttavaan kriisiin verrattava.
On olemassa vaara, että viimeksi koettu kriisitilanne lyö liiaksi leimansa koko järjestelmän kehittämiseen. Viime viikkoina on kuultu lukemattomia, hyvää tarkoittavia mutta kokonaisuuden toimintakyvyn kannalta hyvinkin kyseenalaisia ehdotuksia Suomen kriisivalmiuden parantamiseksi. Alan asiantuntijoiden ja päättäjien tehtävänä on poimia kokemuksista ja ehdotuksista sellaiset seikat, joilla on yleispätevää merkitystä.

Sotakokemukset syytä käyttää hyödyksi

Myös nykyisten “siviilikriisien” hallinnassa kannattaa pitää mielessä vuosisatojen kuluessa kertyneet kokemukset sodista ja muista poikkeustilanteista. Kansat ja yksittäiset ihmiset näyttävät reagoivan suunnilleen samoin, kuin on kuvattu jo klassisissa kertomuksissa, alkaen Thukydideen kirjasta Peloponnesolaissota 2400 vuotta sitten tai Napoleonin sodista kertoneessa Leo Tolstoin teoksessa Sota ja rauha.
Carl von Clausewitzin keskeinen havainto oli, että sodat ovat aina järkyttävä kokemus ihmisille ja he alkavat käyttäytyä arkielämästä suuresti poikkeavalla tavalla. Mitkään ennakkosuunnitelmat eivät tositilanteessa toimi siten kuin on luultu, eikä mikään suju juuri siten kuin on käsketty tehdä. Kaikkeen toimintaan kriisioloissa liittyy kitkaa, sillä ihmiset pelkäävät, väsyvät ja ovat alttiina villeille huhuille, jotka kuohuttavat mieliä.
Clausewitzin ajoista ei sodan ja kriisien luonne ole periaatteessa paljonkaan muuttunut, mutta tilanteet ovat monitahoisempia ja nopeusvaatimukset kasvaneet. Merkittäväksi tekijäksi kasvanut media on pahimmillaan “kitkaa”, joka haittaa vakavasti tehtävän suoritusta, mutta sitä on myös opittava käyttämään hyödyksi.

Johtaminen ja tiedottamisen ongelma

Kriisitilanteiden uusia piirteitä on juuri kansainvälisyys ja joukkotiedotuksen merkityksen kasvu. On vaikea edes kuvitella vakavaa Suomea koskevaa kriisitilannetta, jossa nuo tekijät eivät olisi vahvasti läsnä. Voidaan myös väittää, että jokainen kriisinhallintaan osallistuva, johtaja tai “kentällä” toimiva, joutuu osapuoleksi kovaan mediapeliin.
On tärkeää huolehtia siitä, että kriisitilanteen operatiivinen johto voi täysin keskittyä päätehtäviinsä. Ihannetapauksessa operatiivisen johdon pitäisi sulkeutua suojattuun johtokeskukseen ja jättää muiden vastuulle median ja suuren yleisön tiedontarpeen palvelu.
Suomessa kriisitilanteiden johtamisesta vastaa valtioneuvosto, joka edelleen on antanut operatiivisen johtamisvastuun valmiuspäälliköille sekä heidän alaisilleen virkamiehille ja vapaaehtoistyöntekijöille. Poliittisen johdon on tehtävä linjapäätöksiä ja yhdessä tiedottajiensa kanssa huolehdittava siitä, ettei syyllisiä etsivä media ja lukemattomat aktiiviset mielipiteiden esittäjät pääse sekoittamaan operatiivisen johdon työtä.
Yhä tärkeämmäksi on tullut myös kansalaisten pitäminen tietoisena tilanteesta ja sen vaatimista toimista. Yhteistyötä valtiojohdon ja alueellisten viranomaisten sekä toisaalta median kanssa on valmisteltu, mutta tositilanteessa se ei ehkä toimi suunnitellulla tavalla.
Palautettakoon mieleen, mitä oppia Yhdysvalloissa saatiin syksyllä 2001, kun terrori-iskusta ja “jauhekirjeistä” syntyi vakava kriisi. Tutkijat laativat tiedottajille seuraavan ohjeen:
1. Omaksu käytäntö tiedottaa täsmälleen, mitä asiasta tiedetään ja mitä ei, sekä anna informaatio välttäen holhoavaa sävyä.
2. Vältä spekulaatioita, äläkä koskaan sekoita keskenään faktoja ja vakuutteluja.
3. Selvitä yksityiskohtaisesti toimenpiteet, joita tehdään uhkan torjumiseksi.
4. Suosittele täsmällisiä toimia, joilla kansalaiset voivat suojata itseään.

Tavoitteeksi toimintavarmuus

Valmiusjärjestelmää kehitettäessä kannattaa käyttää hyväksi sotatoimien johtamisesta saatuja kokemuksia, sillä myös “siviilikriiseissä” toimii pitkälti sama logiikka. Carl von Clausewitzin oppien mukaan sodassa - kuten muissakin kriiseissä - tapahtuu aina yllätyksiä ja ihmiset käyttäytyvät arvaamattomalla tavalla, kun he väsyvät, pelkäävät ja joutuvat alttiiksi huhuille. Mikään suunnitelma ei toimi niin, kuin on etukäteen ajateltu, vaan yllätykset ja kitkatekijät vaativat uusia päätöksiä, jotka on tehtävä puutteellisten tilannetietojen pohjalta.
Poikkeustilanteisiin varautumisessa ainoa varma lähtökohta on olettaa, että kriisit yllättävät aina ja on kyseenalaista, voidaanko niitä edes kunnolla hallita. Siksi valmiusjärjestelmällä tulee olla perusrakenne kunnossa, tiedonkulku varmistettu ja henkilöstö koulutettu. Yksityiskohtainen suunnittelu kannattaa ulottaa vain alkuvaiheeseen, ja on ylläpidettävä valmiutta tilanteenmukaiseen johtamiseen.
Järjestelmän on toimittava riippumatta siitä, tekevätkö yksittäiset ihmiset vääriä päätöksiä tai peräti lamautuvat toimintakyvyttömiksi. Kriisinhallinnan onnistuminen mitataan kokonaisuuden tuottamien tuloksien perusteella, ei sillä, mitä kukin henkilökohtaisesti on saattanut kokea.

Pekka Visuri
Valtiotieteen tohtori, eversti evp
Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti

Kuso Kulkee

In the service of peace