Pohjolan Sanomissa (23.10.) kiinnitettiin asiallisesti huomiota suomalaisten naisrauhanturvaajien vähäiseen määrään. Myös rauhanturvaajien yhteisö Hölkkäri nosti uutisessaan (27.10.) esille sen, etteivät naiset enää hakeudu kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin.

Syiksi naisrauhanturvaajien vähäiseen määrään arvellaan asepalvelukseen hakeutuvien naisten määrän pienentymistä, kiinnostusta siviilikriisinhallintaan sekä kuntotestien liian kovia vaatimuksia.

Vuonna 2012 naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen haki yli 700 naista, mikä on toiseksi eniten sitten vuoden 1995, jolloin naisten asepalvelus mahdollistui. Potentiaalisten naisrauhanturvaajien määrä kasvaa siis lähitulevaisuudessa. Haluan kuitenkin nostaa esille reservin upseerina täysin sukupuoleen liittymättömän näkökulman rekrytoitumisen haasteisiin.

Naisrauhanturvaajien vähäistä määrää tarkasteltaessa pitää muistaa, että noin 70 prosenttia vapaaehtoisen asepalveluksen käyneistä naisista saavat puolustusvoimien johtajakoulutuksen (HS 20.10.). Mahdollisuudet saada paikka kriisinhallintatehtävistä esimerkiksi nuorena reservin upseerina ovat haastavat. Samoista esikuntapaikoista kilpailee iso joukko niin naisia kuin miehiä erilaisine siviilitaustoineen.

Operatiiviset joukot muodostetaan oikeutetusti valmiusjoukko-koulutetusta reservistä. Johtajakoulutettujen naisten määrä ja toisaalta valmiusjoukkokoulutettujen naisten vähäinen määrä selittävät osaltaan naisten vähäistä lukumäärää operatiivisissa tehtävissä. Operatiivisten joukkojen johtajatehtävät menevät kantahenkilökunnalle, kuten pitääkin. Kyse ei siis ole sukupuolisidonnaisesta tai tasa-arvoon liittyvästä asiasta.

YK:n päätöslauselman 1325 vaatimuksen mukainen naisten määrän nostaminen kriisinhallintaoperaatioissa ei Suomen osalta yksinkertaisesti onnistu, mikäli johtajakoulutettujen reserviläisten tehtävien määrää ei lisätä. Tämä taas on helpommin sanottu kuin tehty, sillä valmiusjoukkokoulutetuille, kantahenkilökunnalle ja aliupseeristolle on myös taattava mahdollisuudet tehtäviin.

Reserviläisille jäävät tuki- ja esikuntaosien paikat ovat pitkälti ammattisidonnaisia. Naisten näkökulmasta paikkoja löytyy eniten lääkintä- sekä esikuntatehtävistä. Hiljainen trendi niin sanottujen operatiivisten tehtävien ihannoinnista ei kuitenkaan saisi nakertaa arvostusta myös muita tehtäviä kohtaan.

Vaikka naisia haukeutuu sotilaallisen kriisinhallinnan tehtäviin suhteellisen vähän, haluan korostaa, että naisrauhanturvaajien rekrytoituminen ei ole hakijoiden motivaatioista tai fyysisistä vähimmäisvaatimuksista kiinni. Keskustelussa tulisi nostaa esille pelkän sukupuoleen perustuvan uutisoinnin sijasta se, että nuorille reservin upseereille soveltuvia tehtäviä ei yksinkertaisesti ole juurikaan tarjolla.

Kirjoittaja työskentelee Libanonin rauhanturvaoperaatiossa komentajan adjutanttina vänrikin sotilasarvolla. Kirjoituksessa ilmaistut näkemykset ovat yksinomaan kirjoittajan omia. Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 13.11.2012.