skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Antti ParonenUlkopoliittisen instituutin vierailevan tutkijan Noora Kotilaisen kirjoituksen Afganistanista ei mitään uutta (HOW/Kommentit 24.1.2012) ja sotatieteiden tohtori, kapteeni evp. Jarmo Limnéllin artikkelin Europe is Back (http://suomenmuuttuvatkoordinaatit.blogspot.com , 5.2.2012) innoittamana aloin tarkastella niitä tekijöitä, jotka mahdollisesti vaikuttavat Yhdysvaltojen strategisen painopisteen muutokseen Limnéllin mainitsemien kriisinhallintasotien kannalta ja syystä. Kehotankin lukijoitani perehtymään molempiin artikkeleihin jo pelkästään niiden antoisan sävyn vuoksi. Limnéllin kuvaamat kriisinhallintasodat tunnetaan maailmalla termillä vastakumouksellisuus, counterinsurgency/COIN, jakuten Noora Kotilainen jotakuinkin karrikoivasti esittää, olemme valmiit länsimaisena yhteiskuntana ottamaan osaa juuri tällaisiin sotiin niiden humanitaarisen luonteen vuoksi. Hän kuitenkin ansiokkaasti osoittaa Afganistanin sodan olleen Yhdysvalloille erityisen kallis ja sen kärsineen merkittäviä arvovaltatappioita toimiensa seurauksena. On kuitenkin syytä hieman laajentaa ymmärrystämme tällaisista konflikteista ja niiden merkityksestä maailman suurimmille asevoimille.

Voiko Afganistanissa käytävää vastakumouksellisen luonteista sotaa sitten voittaa? Periaatteessa voi, mutta kovin monessa tapauksessa merkittävätkin uhraukset mitataan, ei rintamataisteluiden voitolla, vaan vastapuolen halukkuudella istuutua neuvottelupöytään. Kuten viimeisimpinä aikoina olemme monesti saaneet arvovaltaisten kirjoittajien toimesta todeta, on ”rauhanturvaaminen” muuttumassa entistä enemmän suuntaan, jossa joudutaan yhtäältä turvautumaan kuolettavan voiman käyttöön ja toisaalta taas olemaan valmiit toimimaan neuvottelijoina, kouluttajina tai vaikka jakamaan niitä Kotilaisen mainitsemia pehmoleluja ja karamellia paikallisille lapsille. Toisin sanoen rauhanturvaaminen tai kriisinhallinta on lähentymässä jatkuvasti vastakumouksellista toimintaa. Yhdysvaltojen asevoimien kannalta tarkasteltaessa tällainen voimakas sotilastoiminnallinen ristiriitatilanne on asettanut merkittäviä muutospaineita sen maakomponenteille. Niin merijalkaväen, kuin maavoimaorganisaationkin sisällä on jouduttu erityisesti Irakin kokemusten perusteella laatimaan merkittäviä uudistusohjelmia ennen kaikkea ajattelumallin, (mind set) muokkaamiseksi soveltumaan uuteen ja ennen kokemattomaan taistelutapaan. Erityisen hyvänä esimerkkinä tämän asevoimien sisällä käytävän keskustelun tuloksena on ollut maavoimille ja merijalkaväelle vuonna 2007 julkaistu Counterinsurgency Field Manual, jossa tämänkaltaista sodankäyntiä selvennetään yleisellä tasolla. Keskustelun yksittäisenä erityispiirteenä on, että sen seurauksena julkisuuteen on tullut sellaisia uuden polven evp upseereita kuten John Nagl ja David Kilcullen, jotka korostavat toimintakulttuurin muutoksen tarvetta asevoimien sisällä.

David Kilcullen, joka on Australian armeijasta sittemmin eronnut everstiluutnantti, esittää asian Yhdysvaltain asevoimien kannalta mielenkiintoisesti. Hänen mielestään tällaisiin kriisinhallinta-, tai vastakumouksellisiin sotiin sitoutuminen on selitettävissä asymmetrian ja symmetrian välisellä suhteella. Perinteinen, symmetrinen asevoima, joka on suunniteltu Yhdysvaltain tapaan rintamasodankäyntiin, on köyhälle vastustajalle niin vaikeasti tasavertaisilla menetelmillä kohdattavissa, että se joutuu toiminnassaan turvautumaan asymmetrisiin eli epätavanomaisiin keinoihin. Niitä voivat olla esimerkiksi kaikenlaiset terroriteot ja sissisodankäynti. Tällaisen vastustajan kohtaaminen onnistuu symmetriseen toimintaan suunnitellulta sotilasjoukolta historiallisten kokemusten valossa varsin huonosti. Entä mitä se tarkoittaa sitten tämän päivän käytännössä? Symmetrisen voiman kääntäminen asymmetriseen uhkaan vastaamiseksi ei olekaan haaste helpoimmasta päästä. Näin ollen symmetrisellä asevoimilla on Yhdysvaltain tapaan kaksi vaihtoehtoa, muokata merkittävä osa maakomponenttiaan tällaisiin uhkiin vastaavaksi joukoksi tai pitäytyä symmetriassa ja vaihtaa Limnéllin edellä mainitussa artikkelissaan esittelemällä tavalla strategista painopistettään sellaiselle alueelle, jossa asevoimien symmetria vielä on arvossaan ja näyttelee merkittävää peloteroolia.

Tilannehan ei toki ole näin yksioikoinen. Vaikka Noora Kotilaisen mielestä Yhdysvaltojen käymä sota Afganistanissa onkin kallista, on ymmärrettävä, että vastakumouksellinen toiminta tai -sota on huomattavasti edullisempaa kuin symmetrisen asevoiman ylläpito. Lisäksi on huomattava, että mikäli Kotilaisen mielestä Yhdysvaltojen sota Afganistanissa tuntuu pitkälliseltä, on syytä muistaa, että hallinnon voittoon päättyneet vastakumoukselliset sodat kestävät keskiarvoisesti vähintäänkin kymmenen vuotta.

Mitä tällainen ”edullisuus” sitten tarkoittaa Yhdysvalloissa sisäpoliittisesti? Tarve Afganistanin kaltaisten konfliktien päättämisestä ei ole pelkästään rinnastettavissa säästöjen saavuttamiseen. Arvovaltatappioiden mukanaan tuoman uskottavuuden rapistumisen myötä on esitetyn mukaisesti syytä hakeutua alueille, joilla perinteinen, jo olemassa oleva pelotevaikutus tulee arvoonsa. Kuitenkin on muistettava, että kysymys on myös Yhdysvaltojen kannalta sisäpoliittinen. Merkittävä osa yhdysvaltalaisesta teollisuudesta on omistettu asevoimien tilaustarpeen täyttämiselle. Symmetristen asevoimien tarvitseman kaluston, kuten esimerkiksi lentotukialusten, sukellusveneiden ja ohjuspuolustusjärjestelmien rakentaminen vaatii valtavia määriä suunnittelutyötä, tuotantoresursseista puhumattakaan. Sen sijaan pienen ”jalanjäljen” jättävät erikoisjoukko-operaatiot eivät ole tällä asteikolla kovinkaan kalliita. Kyse asevoimien muokkaamisesta on samalla siis rinnastettavissa suoraan kotimaan poliittiseen tilanteeseen. Suuri asevoima tarvitsee suuren määrän kalustoa ja sen tuotanto taas työllistää suuren määrän ihmisiä, siis niitä samaisia jotka äänestävät vaaleissa.

Yhdysvaltojen on reagoitava Kiinan nousevaan tähteen ja muutettava strategista painopistettään Tyynenvaltameren suuntaan. Se tarkoittaa mahdollisesti, nykyisessä taloudellisessa tilanteessa Yhdysvaltojen luopumista, ja ennen kaikkea pysymistä poissa Afganistanin ja Irakin kaltaisista vastakumouksellisista kokeiluista. Samalla se tarkoittanee pitäytymistä symmetristen asevoimien kehittämisessä ja varustamisessa muun muassa edellä esitetyistä syistä. Maailmanlaajuinen terrorisminvastainen sota ei kuitenkaan ole loppunut, eikä loppumassakaan aivan hetkeen. Nähtäväksi jääkin miten Afganistanista vetäytymisen jälkeen Yhdysvallat toimii tämän haasteen kanssa, jihadistien kirjoitusten perusteella on pääteltävissä, että tuota mahdollisesti vuonna 2014 tapahtuvaa vetäytymistä tullaan hyödyntämään propagandistisesti vähintään yhtä suurella volyymilla kun Neuvostojoukkojen vetäytymistä Afganistanista vuonna 1989. Kuinka Yhdysvallat vastaa tähän haasteeseen ja jatkaa riskien minimointia mahdollisimman kustannustehokkaasti samalla säilyttäen asevoimiensa suorituskyvyn symmetriseen sodankäyntiin, on mielenkiintoinen kysymys, johon jätän ottamatta tässä sen enempää kantaa.

Entä mitä tämä kaikki tarkoittaa rauhanturvaamiselle? Olemmeko ”rauhanturvaamisen suurvaltana” kulkemassa väärään suuntaan, kun kehitämme kykyämme toimia haastavissa, ja ennen kokemattomissa olosuhteissa joihin olemme Afganistanissa saaneet tutustua? Entä miksi osallistumme ainoastaan NATO –johtoisiin operaatioihin, mikäli Limnéllin osoittaman mukaisesti NATO on Yhdysvaltojen mielenkiinnon laantumisesta johtuen menettämässä arvovaltaansa? Näihin kysymyksiin vastatessa on huomattava, että myös YK-johtoiset operaatiot ovat muuttumassa yhä enemmälti kolmannen sukupolven rauhanturvaamisen suuntaa. Toiminta-alueet ovat riskialttiimpia, operaatioissa joudutaan käyttämään enemmän voimaa kuin ”perinteisessä rauhanturvaamisessa”, jota sellaisenaan ei enää oikeastaan ole olemassakaan. Oli tulevaisuudessa kyse sitten vastakumouksellisista toimista Afganistanin kaltaisissa operaatioissa, tai siviilikriisinhallintaan painottuvasta toiminnasta, on meidän suomalaisten syytä kantaa oma vastuumme pystypäin rauhanturvaamisen maailmassa ja tutustua muuttuvan maailman perusteisiin tekemättä hätiköityjä johtopäätöksiä tulevaisuuden suunnasta.

Yliluutnantti, Jatko-opiskelija, SHISTL/MPKK

Kuso Kulkee

In the service of peace