Olen kuullut pohjoismaisilta ISAF-veteraaneilta sekä kotimaisilta islam-tuntijoilta paljon ihmettelyä siitä, miksi suomalaiset eivät A-maassa käytä kaikkia mahdollisia psyops-keinoja kulttuuristen väärinymmärrysten välttämiseksi. Kuten partaa.
Koulutuksessa toki muistetaan kertoa, että islamilaisissa maissa ei ole sopivaa tervehtiä vasemmalla kädellä tai istua kengänpohjat kohti neuvottelukumppaneita. Mutta se ei yksin riitä.
Herkissä neuvottelutilanteissa vastapuolen ulkoasukin ja ensivaikutelma saattaa ratkaista, syntyykö luottamus vai ei. Ja tässä meillä on käyttämättä yksi tärkeä psykologisten operaatioiden keino, nimittäin parta.
Kun liikutaan syvästi vanhoillisissa, takapajuisissa kyläyhteisöissä ja asioidaan kyläpäälliköiden kanssa, parta lisäisi kummasti parikymppisenkin sotilaan ulkonäköön ikää ja uskottavuutta.
Kysykää keneltä tahansa Pohjois-Afganistanin kulttuuria ja elämäntapoja tuntevalta, niin vastaus on sama. Pikkukylien vanhoille jäärille parta on miehen merkki. Vasta parran kasvettua miehellä on elämänkokemusta ja häneen voidaan luottaa kunnolla.
Jos siilitukkainen, siloposkinen ISAF-terminaattori tulee kyselemään kylänväeltä asioita tai osallistuu neuvonpitoon, he kokevat helposti että poikanen yrittää määräillä aikuisia miehiä.
ISAF-operaatio poikkeaa suomalaisten aiemmista rauhanturvamissioista suuresti. Paikallisten kanssa ei päästä samanlaiseen läheiseen kanssakäymiseen kuin Libanonissa tai Balkanilla, vaan suuri osa väestöstä muodostaa käsityksensä meistä pelkän ulkonäön perusteella.
Jo nyt kaikkien taisteluvarusteiden ja hi-tec-laitteiden kanssa ISAF-sotilaamme näyttävät heidän silmissään ulkoavaruuden muukalaisilta. Kulttuurinen vastakohtien järkytys voi olla sama, kuin jos täällä meidät ratsiassa pysäyttävällä liikennepoliisilla olisi yhtäkkiä värjätty irokeesi, saatananpalvojapaita ja naama lävistyssarvia täynnä.
Muut skandinaavit ovat tämän ulkoasun pehmennystarpeen ymmärtäneet, ja siististi leikattuja partoja näkee pohjoismaiden sotilailla A-maassa yleisesti. Varsinkin heillä, joiden tehtävänä on pitää yllä yhteyksiä paikallisiin. Ketään ruotsalaista, norjalaista tai tanskalaista ei tietenkään pakoteta parran kasvattamiseen, mutta moni on valinnut sen maksimoidakseen tältä osin oman työturvallisuutensa.
Meillä parrasta on tehty joissain kriisinhallintaväen kotimaisissa esikuntaportaissa käsittämätön ja aivan tarpeeton arvovaltakysymys. Omasta mielestäni parran käyttöönotossa kyse olisi enemmänkin taktisesta keinosta eikä ulkoisen kurin höltymisestä.
Viime vuonna uusittu Yleinen Palvelusohjesääntö sallii reserviläisille parrat ja viikset kotimaan kertausharjoituksissa ajankäyttö- ja mukavuussyistä. On pelätty, että reserviläiset kieltäytyisivät kertaamasta, jos hiukset pitäisi ajella varusmiesmittaisiksi ja parta poistaa ennen harjoituksia. Siihen menisi turhaa aikaakin.
