skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Perinteellisestä sotilaallisesta rauhanturvaamisesta kriisien hallintaan ja niiden ennalta ehkäisyyn

Perinteellinen rauhanturvaaminen

Vuonna 1945 perustetun Yhdistyneet  kansakunnat – järjestön (YK) tärkein tehtävä peruskirjan mukaan on ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, vaikkei sana ”peace keeping” sisällykään sellaisenaan tuohon dokumenttiin. Melko pian YK:n perustamisen jälkeen jouduttiin käytännön toimiin, kun 1948 Lähi-idässä perustettiin sotilastarkkailijaorganisaatio UNTSO (UNs Truce Supervision Organisation) tarkkailemaan ja ylläpitämään aselepoa Israelin ja sen naapurimaiden välillä. Ensimmäinen YK:n johtama rauhanturvajoukko UNEF I (First UNs Emercency Force) aloitti toimintansa vuonna 1956. Tarkkailijat käyttivät tunnuksenaan YK:n sinistä käsivarsinauhaa, mutta UNEF:lla oli jo baretit.

Ensimmäiset operaatiot ja niistä saadut kokemukset antoivat hyvät perusteet tulevien tehtävien suunnittelulle ja toteuttamiselle. Hyväksi koetussa konseptissa myös pitäydyttiin melko tarkasti aina kylmän sodan päättymiseen saakka. Jälkeenpäin näitä operaatioita on ryhdytty kutsumaan perinteellisiksi rauhanturvaoperaatioiksi. Ne tunnettiin selkeistä tunnusmerkeistä:

-Yleensä oli kyseessä kahden tai useamman valtion välisen aseellisen selkkauksen tai sodan jälkeen aikaansaadun aselevon valvonta ja ylläpito.
-Joukon mandaatti oli varsin rajallinen ja usein konsensuksen tulos.
-Joukon kokoonpanosta ja suuruudesta päätettiin lähes henkilön tarkkuudella YK:n päämajassa. Lopputulos ei aina ollut sopusoinnussa tehtävän kanssa.
-Varustukseen ja toimintaan tehtiin rajoituksia (helokopterit, julkinen viestiliikenne, ei raskaita aseita).
-Tehtäviä yksilöidessä käytettiin sellaisia sanoja, kuten valvoa, tarkkailla, raportoida, loitontaa ja kieltää – muttei estää.
-Kriisin osapuolet saattoivat ilmoittaa, mitkä maat voidaan hyväksyä tulevaan operaatioon. Usein turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat jättäytyivät vapaaehtoisesti pois operaatioista.

Kun lähtökohdat olivat tällaiset ja rauhanturvaajien puolueettomuus kyseisessä kriisissä oli merkittävä tekijä, oli luonnollista, että eurooppalaisista maista pohjoismaat, Irlanti ja Itävalta olivat usein mukana merkittävällä panoksella. Naton ja Varsovan liiton maista tunnetuimmat rauhanturvaajamaat olivat Kanada ja Puola, jotka vastasivat tukitehtävistä.

Perinteellistä rauhanturvaamisen merkitystä ei kuitenkaan pidä vähätellä. YK:n rauhanturvajoukot palkittiin – kuten tiedätte - Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 1988. Perusteluissa mainittiin mm., että joukot ovat erittäin vaikeissa olosuhteissa jatkuvasti vähentäneet jännitystä tilanteissa, joissa aselepo on solmittu, mutta rauhansopimusta ei ole allekirjoitettu. Tällä toiminnalla on luotu perusteet kriisien rauhanomaisille ratkaisuille. Lisäksi korostettiin myös YK- järjestön merkitystä maailmanlaajuisena toimijana”. Monet päättäjätkin ovat jopa verranneet näitä operaatioita kehitysapuun ja pitäneet niitä vieläpä hyvänä esimerkkinä kehitysavusta.

Balkanilta alkoi kehitys kriisinhallinnaksi

Kylmän sodan päättymisen seurauksena maailma muuttui nopeasti. Kansallisaatteet pääsivät vapaasti kehittymään Itä- Euroopassa  ja erityisesti entisen Neuvostoliiton alueella. Jugoslavian hajoaminen oli pian tosiasia. Alkoi aseellisten selkkauksien ja sisällissotien sarja. Näissä olosuhteissa kriisien luonne muuttui totutuista malleissa erittäin haastaviksi.

Rauhanturvaajat joutuivat tilanteisiin, joissa lipun näytön sijasta oli oltava valmis näyttämään ja myös käyttämään voimaa. YK perusti rauhanturvaoperaation (UNPROFOR) helmikuussa 1992 ensin Kroatiaan sisäisten levottomuuksien estämiseksi ja laajensi sitä kesällä Bosniaan ja samana vuonna myös Makedoniaan. Valitettavasti tätä operaatiota, jonka vahvuus laajimmillaan käsitti 44000 sotilasta, ei voida pitää onnistuneena. Joukon mandaatti ei alkuunkaan vastannut tehtävää nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Joukkoja ei ollut tarpeeksi, niiden varustus ei sopinut tilanteeseen ja voimankäyttövaltuudet tehtävän suorittamiseen olivat riittämättömät. Eräs korkea YK:n virkamies totesikin, että miten voidaan turvata rauhaa, jos rauhaa ei ole.

YK:n pääsihteerikin totesikin selkeän muutostarpeen olemassaolon vuonna 1996 ja käynnisti lukuisia toimenpiteitä YK:n rauhanturvatoiminnan kehittämiseksi. Valitettavasti tarvittiin joukko epäonnistumisia, kuten Somaliassa ja Ruandassa, ennen kuin tosiasiat tunnustettiin.

Tässä yhteydessä on muistettava, ettei NATO organisaationa osallistunut Balkanin sotien aikana rauhanturvaoperaatioihin. Se otti kyllä osaa sekä merisaartoon Adrian merellä että YK:n julistaman lentokieltoalueen valvontaan. YK valtuutti NATO:n myös antamaan ilmasta maahan tukea UNPROFOR- joukoille niiden sitä pyytäessä. Eipä pyydetty.

NATO tulee mukaan kriisinhallintaan

Pariisissa allekirjoitettiin 14.12.1995 Daytonin rauhansopimus, joka päätti yli neljä vuotta jatkuneen sisällissodan entisen Jugoslavian alueella. Siirtyminen rauhan olosuhteisiin edellytti kansainväliseltä yhteisöltä voimakasta läsnäoloa alueella. YK:n turvallisuusneuvosto oikeutti 15.12.1995 päätöslauselmallaan jäsenvaltiot kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin rauhansopimuksen sotilaallisten määräysten toimeenpanemiseksi. NATO, jolla oli ainoat realistiset mahdollisuudet selvitä tehtävästä, asetti 60000 sotilaan muodostaman kriisinhallintajoukon valvomaan Daytonin sopimuksen toteutumista. YK painotti, että IFOR- operaation joukot voivat käyttää yhtäläisesti voimaa osapuolia vastaan mikäli se on välttämätöntä rauhansopimuksen sotilaallisten määräysten toimeenpanemiseksi.

Daytonin sopimuksen valvontaa varten annettu YK:n mandaatti oli merkittävä päätös YK:lta. Monet olivatkin sitä mieltä, että perinteellisen rauhanturvatoiminnan aikakausi päättyi Balkanilla. Oltiin siirrytty kriisinhallintaan. Muutos ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä yössä, vaan Balkanin kriisin vuosina 1992- 1995.

IFOR/SFOR operaatio täytti alusta alkaen menestykselliselle operaatiolle asetettavat vaatimukset: 1) joukko on suorituskyvyltään uskottava ja 2) mandaatti takaa kaikki edellytykset tehtävän suorittamiselle.

NATO löysi nopeasti oman toimintatapamallinsa. Kriisinhallinnasta onkin tullut yksi järjestön päätehtävistä. Erittäin merkittävä päätös oli kutsua kyvykkäimmät rauhankumppanuusmaat toimintaan mukaan.

Balkanilla syntynyttä uutta tilannetta voidaan kuvata seuraavasti:
Sen sijaan, että valmistauduttaisiin asettumaan kahden valtion väliselle rajalla valvomaan allekirjoitettua aselepoa, joudutaan keskelle sisällissotaa, jonka kaikkia osapuolia ei edes tunneta. On myös varauduttava siihen, että rauhanturvaajat voivat itse joutua eri osapuolten vihollisuuksien kohteeksi. Tämän vuoksi joukoilta edellytetään ennen kaikkea uskottavaa suorituskykyä tehtävän hoitamiseksi tarvittaessa pakkokeinoja käyttäen.

Vaatimukset näiden uuden tyyppisten kriisien menestykselliseksi hallitsemiseksi edellyttivät sotilaiden rinnalle heti alkumetreiltä siviilikriisinhallintaan koulutettua henkilöstöä. Pian nähtiinkin YK:n, EU:n ja ETY-järjestön toimijoita samassa operaatiossa.

On sanomattakin selvää, että joukkojen koulutustason ja varustuksen näissä operaatioissa täytyi olla selvästi parempi kuin perinteellisessä rauhanturvaamisessa. Suomessa tämä ymmärrettiin jo vuonna 1996, jolloin aloitettiin rauhanturvaajien kouluttaminen jo varusmiesaikana. Samalla kuitenkin tiedostettiin, että edelleenkin tarvitaan reserviläisten siviiliosaamista toimivaa kriisinhallintajoukkoa perustettaessa.

Tulevaisuuden haasteita

YK:n rooli kansainvälisessä kriisinhallinnassa tulee varmasti säilymään ainoana maailmanlaajuisena organisaationa. Perinteelliselekin rauhanturvaamiselle on olemassa tilauksia.

Tänä vuonna YK:n ensimmäisestä operaatiosta on kulunut 60 vuotta. Tuona aikana YK on toimeenpannut 63 operaatiota, joistan16 on käynnissä. Näissä operaatioissa palvelee yli 88 000 rauhanturvaajaa. Se on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Valitettavasti viimeiset 10 vuotta eivät kuitenkaan ole kehittäneet tuon organisaation päätöksentekokykyä. Viimeksi tämä nähtiin Libanonissa pari vuotta siten, jolloin ei päästy yhteisymmärrykseen mandaatista, joten operaation toteutus myöhästyi pahasti. Myös joukkojen suorituskyvyn uskottavuus on ollut koetuksella mm. Sudanissa ja muuallakin Afrikassa.

YK:n rinnalle on tullut useita uusia alueellisia toimijoita, jotka ottavat vastuuta kriisinhallintaoperaatioiden sotilaallisten toimien johtamisesta. Näistä mainittakoon NATO:n ohella EU ja AU.  Myös monikansallisia koalitioita on käytetty uusien operaatioiden käynnistämiseksi. Hyvänä esimerkkinä oli Afganistan.

Kansainvälisesti tarkasteltuna roolijako näyttää muodostuvan hieman yleistäen seuraavaksi: USA liittolaisineen käy sodat, NATO tulee mukaan vaativiin kriisinhallintatehtäviin, jotka se sitten luovuttaa sopivassa vaiheessa EU:lle. YK joutuu vastaamaan operaatioista, jotka eivät muita kiinnosta.

Tulevaisuus on täynnä haasteita. EU ja NATO ovat tiivistämässä yhteistyötään kriisinhallinnan kehittämiseksi. Tämä on luonnollista, sillä ei ole tarkoituksen mukaistakaan luoda molemmille järjestöille omia pysyviä rakenteita. Myös molempien organisaatioiden joukkojen kouluttaminen tapahtuu NATO:n NRF:n harjoituksissa, joissa joukkojen suorituskyky mitataan. Seuraava vaihe on, että NATO:N NRF:n täydennykseksi kutsutaan EU:n päivystäviä taisteluosastoja. Kyvykkäimmät rauhankumppanuusmaat ovat siellä mukana, jos näin itse päättävät. Rauhankumppanimaiden ei tarvitse liittyä NATO:n jäseneksi pysyäkseen kehityksessä mukana. Kumppanit voivat tarjota palvelujaan yhteiselle yritykselle saamatta itse edes osallistua suunnitteluun, joka koskee heidän joukkojensa käyttöä.

Ensimmäisen rauhanturvaoperaation alkamisesta on jo kulunut 60 vuotta, mutta suurin tavoite on vielä saavuttamatta. Vaikka tänään on käytettävissä sekä NATO:n että EU:n nopean toiminnan joukkoja, kriisien ennalta ehkäisyssä ei ole onnistuttu. Joukot ovat sittenkin vain hyviä työkaluja, mutta riittääkö yhteistä poliittista tahtoa ja päättäväisyyttä näiden työkalujen käyttöön oikealla hetkellä – nähtäväksi jää. Siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan yhteistyö on alkanut hyvin, mutta koordinointi eri organisaatioiden välillä ei oikein toimi. Tehdään paljon päällekkäistä työtä. Hyvänä esimerkkinä on Balkan.

Suomi on omalta osaltaan hoitanut osuutensa kiitettävästi sekä perinteellisenä rauhanturvaajana että kaikkein vaativimmissakin kriisinhallintaoperaatioissa. Mukana on oltu 31 operaatiossa jo yli 50 vuoden ajan. Meillä on ajan tasalla oleva, operaatioihin tukea antava lainsäädäntö ja selkeät toimintaohjeet operaatioiden suunnittelijoille. Pidän erittäin tärkeänä, että laissa sotilaallisesta kriisinhallinnasta vuodelta 2006 ei aseteta ennalta rajoittavia esteitä osallistumisellemme esimerkiksi YK:n mandaatin muodossa ja toisaalta todetaan selkeästi operaatioihin osallistuvien sotilaiden oikeudesta voimakeinojen käyttöön. Myös päätöksentekoprosessi on laissa kuvattu selkeästi.

Mitä sitten tulee joukkojemme suorituskykyyn, sekin on huippuluokkaa. Koulutus kestää minkä tahansa suorituskyvyn mittaamisen ja varustuskin on ensiluokkaista. Tärkein voimavara ovat kuitenkin sotilaat itse. Suomen vahvuus ammattiarmeijoihin verrattuna on reserviläisten korkea siviiliammattitaito ja sen täysimääräinen hyödyntäminen henkilöstöä rekrytoitaessa. Tällä hetkellä noin 670 suomalaista palvelee 10 operaatiossa painopisteen ollessa Kosovossa.