skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Odoteltaessa Yhdysvaltojen presidentinvaihdosta ovat spekulaatiot kiihtyneet myös Afganistanin tulevaisuudesta. Barack Obama on luvannut tehostaa siellä toimintaa ja tarvittaessa laajentaa asevoiman käyttöä myös naapurimaan eli Pakistanin alueelle. Käytännössä tämä tarkoittaisi lähinnä joukkojen lisäystä ja uusia ilmahyökkäyksiä.

Afganistanin sotatilanne on jatkuvasti kärjistynyt. Kansainvälisten ISAF-joukkojen ja Yhdysvaltojen sotilaita on siellä yhteensä noin 65 000, ja heistä on kuollut virallisen tiedon mukaan 1 022. Suhteellisesti pahimmat tappiot on kärsinyt Kanada, jonka sotilaita on kuollut jo 100. Yhdysvaltojen osuus on 628.

Afganistanin ongelmat ovat osa laajempaa kehitystä, jonka puitteissa Aasia voimistuu ja ”lännen” suhteellinen voima heikkenee. Laajemmin taustoitettu kirjoitus on luettavissa Laskuvarjojääkärikillan lehden Keskuslukko joulukuun numerossa.


Yhdysvaltojen suunnitelmat

Yhdysvaltojen hallitus kertoi äskettäin suunnitelmasta lähettää nopeasti 3 500 merijalkaväen sotilasta Afganistaniin maassa jo olevien 32 000 sotilaan amerikkalaisjoukkojen vahvistukseksi. Tammikuussa 2009 lisäjoukkoa menisi prikaatin verran eli 5 000 maavoimien sotilasta raskaalla tykistö- ja helikopteriaseistuksella tuettuna. Suunnitteilla on edelleen kolmen prikaatin lähettäminen ensi vuoden kuluessa. Amerikkalaiset ovat ottaneet myös sotatoimien kokonaisjohtamisen selkeästi hallintaansa, joten Natolle on jäänyt alihankkijan rooli.

Lisäjoukot on tarkoitus saada vähentämällä joukkoja Irakissa. Ei ole kuitenkaan varmaa, että suunnitelmasta voitaisiin pitää kiinni, sillä Irakin sota on kuluttanut pahasti sekä henkilöstöä että kalustoa. Siksi Yhdysvaltojen poliittinen ja sotilasjohto on jälleen lisännyt painostusta liittolaisiaan kohtaan lisävoimien saamiseksi. Pulaa on erityisesti taistelujoukoista ja helikoptereista.

Suuria toiveita on asetettu Afganistanin oman armeijan kouluttamiseen ja varustamiseen. Se onkin kohentunut selvästi, ja laajennus nykyisestä 80 000 sotilaan vahvuudesta 132 000 sotilaaseen on valmisteilla. Poliisivoimissa on 70 000 henkeä, jotka ovat heikosti koulutettuja ja muutenkin suurissa vaikeuksissa muun muassa korruption ja kapinallisten uhkailujen vuoksi.

Erilaisista vastarintaryhmistä käytetään turhan yleistävää ”talibanien” nimitystä. Näitä on nimittäin arvioitu olevan sisseinä vain 7 000 – 11 000, ja toiminta-alue on rajoittunut lähinnä maan itäosiin. Potentiaalia vastarinnalla on kuitenkin selvästi enemmän, ja todella luotettavia länsimaiden tukijoita on yhä vähentyvässä määrin.

Monet Nato-maat ovat asettaneet tiukkoja rajoituksia joukkojensa käytölle. Saksa ei ole suostunut osallistumaan aktiivisesti taisteluihin Afganistanin etelä- ja itäosissa, ja myös Ranskalla on ollut varaa sanella ehtoja osallistumiselleen. Kaikilla on pulmana jatkuvasti kasvavat vaatimukset joukkojen suojan, tulivoiman ja kuljetuskapasiteetin lisäämiseksi.

Paineet yhä kalliimman ja raskaamman varustuksen lähettämiseksi koskevat myös ISAF-joukkoja, jotka toimivat rauhallisemmilla alueilla. Viimeksi Ruotsissa syntyi ankara kiista, kun puolustusministeriö ei aluksi suostunut toimittamaan joukkojen tueksi panssarivaunuja. Niillä oli kyllä jonkin verran suomalaisperäisiä pyöräajoneuvoja (Sisu/Patria), mutta vaadittiin tela-alustaisia ja tykillä varustettuja panssarikalustoja. On selvää, että tällä linjalla myös kustannukset kasvavat rajusti ja eron pitäminen rauhanturvaamisen ja taistelujen välillä käy mahdottomaksi.

Viime aikoina Yhdysvaltojen ja Naton korkeat sotilaskomentajat ovat alkaneet toistella mielipidettä, että Afganistanin tilanteeseen ei ole saatavissa ”sotilaallista ratkaisua”. Silti joukkoja vaaditaan lisää, jotta mahdollistettaisiin joskus kunniallinen vetäytyminen.

Uutta on nyt se, että jopa Afganistanin hallitus on vaatinut Irakin hallituksen tapaan selkeän takarajan määrittämistä länsimaiden asevoimien poistumiselle. Kysymys on lähinnä sisäpolitiikasta, sillä presidentti Hamid Karzain kansanuosio on olematon, eikä hän luota henkivartijoinakaan muihin kuin ulkomaalaisiin palkkasotilaisiin.

Odotettavissa länsimaiden vetäytyminen

Lähi-idän ja Aasian konfliktien tuntemuksen veteraani Robert Fisk kirjoitti englantilaisessa The Independent -lehdessä tuoreista vaikutelmistaan Kabulissa. Hän vertasi käyntiään siellä 29 vuoden takaiseen vierailuun Neuvostoliiton miehityksen alkuvaiheissa. Päällimmäisin vaikutelma oli, ettei miehittäjillä ole paljon eroa. Neuvostoliitto käytti suunnilleen samoja perusteluja ”edistyksen ja demokratian” viemisestä, ja sen toimintamenetelmätkin olivat suunnillen samoja. Silloinen nukkehallitsija oli Babrak Karmal ja nykyisin jo edellä mainittu Hamid Karzai.

Vastarintaliike syntyi melko pian, radikalisoitui ja terrorisoi aluksi maaseudun kyliä, mutta saatuaan lisää aseistusta Yhdysvalloista, Saudia-Arabiasta ja Pakistanista se ryhtyi 1980-luvun puolivälissä laajentamaan toimintaansa miehitysjoukkoja vastaan. Neuvostoliitto käytti silloin päätukikohtanaan Bagramin lentokenttää, mutta nyt siellä ovat amerikkalaiset. Kesti kuitenkin kahdeksan vuotta, ennen kuin neuvostohallitus tunnusti tappionsa. Nyt Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Afganistaniin ja talibanien hallinnon kaatamisesta on kulunut jo seitsemän vuotta, eikä ratkaisua ole näkyvillä.

Sissien strategia oli silloin kuten nykyisinkin perustaltaan yksinkertainen: ”Meillä on aikaa, teillä ei. Me kestämme tappioita, mutta te ette kestä. Me siis voitamme ajan myötä sodan.” Tärkeimpänä erona on nyt se, ettei ole kylmän sodan asetelmaa, joten sissit eivät saa yhtä voimakasta tukea. Nykyisin Venäjä, Kiina ja Intia eivät suinkaan tue radikaaleja islamisteja vaan niiden tukahduttamiseen tähtäävää toimintaa, joskaan eivät suoranaisesti ota osaa sotatoimiin. Tämän tuen säilyttäminen on myös tärkeä syy siihen, miksi Yhdysvallat ja Nato ovat varoneet asettumasta Venäjää vastaan.

Toisaalta nykyisillä miehitysjoukoilla tai muilla kriisinhallintaa toteuttavilla ei motivaatio pitkitetyn sodan käymiseen ole välttämättä entisiä yrittäjiä parempi. Onkin syytä varautua siihen, että Afganistanin tilanteessa voi tapahtua nopeita käänteitä, jotka vaarantavat koko läntisen intervention jatkamisen.

Tilanteen muutokseen viittaavat monet läntisten poliittisten ja sotilaallisten johtajien vihjailut, ettei enää tavoitella talibanien täydellistä kukistamista eikä Afganistanin yhteiskunnan länsimaistamista. Realismin nimissä aletaan jo tunnustaa, ettei 30 miljoonan asukkaan karua maata, joka koostuu hajanaisista heimoista ja klaaneista, voida saada hallintaan läntisille valtioille tyypillisillä periaatteilla. Uudenlainen ajattelu ”Aasia aasialaisille” on orastaa muutenkin, joten ratkaisun avaimet ovat siellä.

Suomen omaksuma varovainen linja rauhanturvatehtävien määrityksessä on oikeutettu, koska kotimainen kannatuspohja säilyy siten parempana. Ehkä Ruotsikin joutuu vielä tarkistamaan suuria lupauksiaan joukkojen ja tulivoimaisen sotavarustuksen lisäämisestä Afganistaniin. Se näyttää olevan pohjoismaille liian kaukainen ja vaativa tehtäväkenttä.

 

Kuso Kulkee

In the service of peace