Viime päivinä mediassa on ollut paljon puhetta Rovaniemen
ampumistapauksesta jossa menehtyi kaksi ihmistä. Puhetta on ollut myös
rauhanturvaajien hyvinvoinnista, koska nämä asiat linkittyivät vahvasti
toisiinsa. Puhe tai paremminkin toiminta olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa
sitten.
On hyvä että kissa on viimeinkin nostettu pöydälle. Suomi on
skandinavian ainoa maa, joka ei tarjoa rauhanturvaajilleen apua palveluksen
jälkeen. Palvelussuhde loppuu siinä vaiheessa kun sotilas kävelee kotimaan
tullista läpi. Tähän myös loppuu puolustusvoimien työnantajavastuu. Tällöin
sotilas on täysin omillaan. Muissa skandinavian maissa kotiuttaminen tapahtuu
vasta yhteisten keskustelujen jälkeen kotimaassa.
Itse olen palvellut n. 4 vuotta Libanonista Balkanin kautta
Afganistaniin. Palvelus meni papereiden mukaan hienosti ja itsekin tunsin
olevani ”parhaista parhain” ja elämäni kunnossa kaikin puolin. Reissuilla tuli
nähtyä ja koettua sellaista mitä kaikki eivät voi käsittää. Minä pystyin.
Ainakin siihen päivään asti kun masennus alkoi ottaa minusta otetta 3 vuotta
palveluksen jälkeen. Tämän masennuksen aikana alkoi rauhanturvaamisen aikana
koetut asiat korostua ja pahentaa olotilaani. Kuinka voin kertoa että Libanonissa lähelle tippuneet lentopommit/kranaatit/suora
tulitus olivat oikeastaan hauskaa, kirjaimellisesti pirun hauskaa. Tai
Afganistanissa partiossa ollessani yöllä jokainen laukaus(häät yms) pistivät
luulemaan että Taleban hyökkää.
Puolustusvoimista kerrottiin medialle ettei rauhanturvaajien
henkisen hyvinvoinnin seurantaa ole koettu tarpeelliseksi, koska suurinosa
sotilaista ei saa mitään seurauksia palveluksesta. He kertoivat vielä
rauhanturvaaja on ”normaali suomalainen mies”. On selvää, että Rovaniemen
tapaus on äärimmäinen ja valitettava esimerkki. Mutta entä se ”normaali
suomalainen mies” joka nielee kipunsa vuosien ajan ja oireilee myöhemmin.
”Normaalilla suomalaisella miehellä” on joskus liiankin kohtalokkaat ongelman
ratkaisu keinot. Nämä ei tule puolustusvoimien tietoon, ja miksi se heitä edes
kiinnostaisikaan.
”Normaalina suomalaisena miehenä” en tietenkään hakenut
apua. Kyllä tästä perkele selvitään itsekin, ajattelin silloin. Minulle ei
todellakaan käynyt niin. Heräsin yöllä painajaisiin ja syöksyin vaimoni ja alle
vuoden ikäiseni lapseni päälle suojallekseen heitä tulelta. Pelkäsin kovia
ääniä, kauppakeskuksia jne. Mutta jotenkin sain pidettyä kulissit pystyssä
erääseen päivään asti kun minut LAITETTIIN hoitoon.
Hoitavalle taholle selvisi nopeasti mistä on kysymys.
Otettiin yhteys Puolustusvoimiin, joka kehoitti ottamaan yhteyttä paikalliseen
terveyskeskukseen.
Isänmaa hylkäsi minut parhaassa iässäni 4 vuoden
ulkomaanpalveluksen jälkeen. Sotilaat ovat tunnetusti olleet
kertakäyttötavaraa. En olisi uskonut että Suomella olisi varaa hylätä meitä
reippaita miehiä, jotka uskovat itsensä Suomelle.
