skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Sapelin kalistelua vai siirtoja shakkilaudassa

Viikon aikana olemme saaneet lukea Israelin ilmavoimien tekemästä ilmatilaloukkauksesta Syyrian pohjoisosissa. Syyria toi asian julki, jossa se väitti ilmatorjuntansa ajaneen tiehensä IAF:n koneet. Israelin hävittäjät joutuivat pudottamaan pomminsa keskelle erämaata ja pakenemaan. Hieman myöhemmin Turkki julkaisi kuvan hävittäjän polttoainesäiliöstä, jonka väitetään olevan peräisin IAF:n koneesta tuossa operaatiossa.

Lisäpolttoaineen säiliö kyllä näyttää varta vasten paikalle tuodulta – ei suinkaan ilmasta pudotetulta. Missä ovat kuvat pudotetuista ammuksista tai muista polttoainesäiliöistä?

Propagandasota siis jyllää. Aluksi Israel ei kommentoinut asiaa millään lailla, mutta vaivihkaa tietoja on julkisuuteen vuodettu. Lähinnä Yhdysvaltain suunnalta. On arvioitu, että Israelin hävittäjät olivat tekemässä joko ilmatiedusteluja uusista (Syyrian / Iranin) ydinaseiden valmistuspaikoista, tuhoamassa Hizbollahille korvamerkittyä aseiden salakuljetusta tai kokeilemassa Syyrian uusia Venäjältä saatuja ilmatorjuntajärjestelmiä.

Toisaalta siinä ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, että IAF:n koneet lentelevät naapurivaltioden alueilla. Näinhän on tapahtunut jo vuosikymmeniä. Syyrian ilmatorjuntakin on näitä lentoja aina muistanut hieman ampua sinnepäin – tarkoituksenaan ei suinkaan ole osua Israelin koneisiin. Ei alasampumisia tapahtunut nytkään. Jos olisi oikeasti ollut tarkoitus estää israelilaiskoneita, niin miksi Syyrian ilmavoimat eivät lähettäneet MIG-koneitaan tilanteeseen?

Erikoista tässä tapauksessa kuitenkin on, että Syyria on asian nostanut tapetille. Syyria veikin asian ylimmälle taholle eli YK:lle. Ikään kuin vastavetona Yhdysvaltojen sinänsä salaisille suunnitelmille hyökätä Iraniin ja saada katse kääntymään taas arabimaailman puolelle. Pentagonin masinoimaa ylivoimaista propagandakoneistoa vastaan on vaikea taisteilla samoin asein. Yritettävä kuitenkin on (katso kuvaa uudelleen).

Tavanomaisin asein arabiyhteisö ei myöskään pärjäisi. Kysehän on vain siitä, millä aikataululla ”länsiliittouma” Iraniin hyökkää – varsinkin kun sotaharjoituksena käyty viime vuoden Libanon-sota meni niinkin huonosti kuin se meni. Samaan aikaan uutisoitiin, että Yhdysvallat on rakentanut uuden tukikohdan Irakin ja Iranin vastaiselle rajalle.

Kävikö IAF ylipäätänsä lentelemässä Syyrian pohjoisosissa?  Kansainväliset tietotoimistot ja mediatalot ovat jopa kertoneet niiden koneiden olleen F-15i –koneita. Yhtenä tarkoituksenaan selvittää lentoreittejä Israelista Iraniin. Muitakin lentoreittejä kerrotaan suunnitelleen; vaikkapa suoraan Jordanian yli tai eteläkautta koukaten. Ja missäpä niitä länsiliittoumalle ystävällismielisiä tankkauspaikkoja taas olikaan?  Vai paljastiko Syyria yhden sotilasstrategisesti merkittävän väylän?

Israelin ja Syyrian välinen konflikti tulee kuitenkin asettaa oikeaan perspektiiviin. Vaikka maat ovat teknisesti edelleen sodassa keskenään, nämä insidentit ovat vain pieniä siirtoja suuremmassa shakkilaudassa. Arabiyhteisöllä on erittäin pienet mahdollisuudet vastata tai vastustaa maailmaa johtavaa valtiota, jolla on myös arabiyhteisön liittolaisia. Kyse on hegemoniasta

Suomen rauhanturvaajille olisi kysyntää Darfurissa

YK:n operaatio Nato-johtoista Afganistania edullisempi ja riskittömämpi

Afganistanin tilanteen kiristyminen on herättänyt kriisinhallinnan tulevaisuutta koskevia vakavia kysymyksiä, joihin myös Suomen hallitukselta odotetaan vastauksia. Lisäksi pitäisi ottaa kantaa YK:n juuri käynnistämään Darfurin rauhanturvaoperaatioon.

Poliittisten ja strategisten linjausten pohjaksi tarvitaan kokonaisarviota kansainvälisen tilanteen kehitysnäkymistä ja Suomen osallistumisen vaihtoehdoista.

Parin vuoden takaiset kriisinhallintaselvitykset näyttävät vanhenevan nopeasti, vaikka lainsäädäntö ja koulutusjärjestelmä onkin saatettu ajan tasalle.

Afganistan osana suurta peliä

Yhdysvallat vastasi terrori-iskuihin syksyllä 2001 hyökkäämällä Afganistaniin ja onnistui verraten nopeasti kukistamaan islamistisia ääriryhmiä suojelleen hallinnon sekä vaihtamaan sen mieleisekseen. Suomikin lähti mukaan YK:n päätöslauselmalla perustettuun ISAF-operaatioon, jolla on tehtävänä rauhoittaa oloja ja tukea maan demokratiakehitystä. Yhdysvallat jatkoi edelleen omia sotatoimiaan idässä ja etelässä.

Tilanteen vakauttaminen ja terroristien toiminnan estäminen saivat laajaa kansainvälistä kannatusta, joten päätös osallistumisesta oli silloin helppo. Kohta havaittiin kuitenkin monista aikaisemmista rauhanturvatehtävistä tuttu mission creep -ilmiö: aikaa kului ja tehtävät lisääntyivät. Irakin sota vei amerikkalaisten mielenkiinnon ja nostatti muslimien vastarintaa, joten aluksi suosiolliselta näyttänyt tilaisuus Afganistanin rauhoittamiseen valui käsistä. Nato otti rauhanturvaamisen johtovastuun, mutta kietoutui kohta sotatoimiin.

Kuudessa vuodessa Afganistanin tilanne ei siis ole parantunut. Länsimaisia joukkoja ja ulkomaiden avun varassa elävää hallitusta vastaan taistelevat sissit ja terroristiryhmät ovat kaiken aikaa vahvistuneet. Ne eivät tee paljonkaan eroa rauhanturvaajien ja taistelujoukkojen välillä, eikä missään ole turvallista. Pakistanin vastaisilla rajaseuduilla käytävät sotatoimet tosin ovat selvästi vaarallisempia. Kanadassa kiihtyvät vaatimukset joukkojen poisvetämisestä 70 sotilaan saatua jo surmansa.

Yhdysvaltojen hallitus on korostanut Afganistanin ja Irakin kuulumista osaksi "terrorismin vastaista sotaa", mutta valheellisin perustein aloitettu Irakin sota on hämärtänyt kuvaa. Kiinan, Venäjän ja Keski-Aasian maiden muodostaman Shanghain yhteistyöorganisaation kanta Yhdysvaltojen läsnäoloa kohtaan on muuttunut kielteiseksi. Afganistan on palannut suurvaltojen välisen "suuren pelin" osaksi, kun Yhdysvallat liittolaisineen saa vastaansa voimistuvan aasialaisen rintaman. Tilannetta kärjistävät amerikkalaisten uhkaukset interventiosta Pakistaniin ja Iranin pommittamisesta.

Pohdittaessa Afganistanin kriisinhallinnan jatkomahdollisuuksia on pakko ottaa huomioon näkymä pitkäaikaisesta ja monia riskejä sisältävästä sitoutumisesta yhä laajenevaan aasialaiseen konfliktiin.

Darfurin rauhanturvaaminen käynnistyy

Sudanissa käytiin vuosikymmenet tuhoisaa sisällissotaa. Suurvallat ja media eivät pitkään aikaan kiinnostuneet siitä, koska aluetta ei pidetty strategisesti kovin tärkeänä ja tilanteeseen puuttuminen näytti vaikealta. Kiinnostus heräsi uusien öljylöytöjen myötä, jolloin erityisesti Kiina ryhtyi tukemaan Sudanin hallitusta. Kun laaja konflikti pohjoisen arabien ja etelän mustien heimojen välillä saatiin vähitellen rauhoittumaan, tilanne lännessä Darfurin alueella paheni.

Viime vuonna myös Darfuriin saatiin aikaan aselepo, jonka toimeenpanoa valvomaan perustettiin Afrikan unionin rauhanturvaoperaatio AMIS. Se kärsi joukkojen ja rahoituksen puutteesta, joten näkymät alkoivat jälleen synketä. Arvioitiin, että jo 200 000 oli kuollut ja kaksi miljoonaa ihmistä lähtenyt pakolaisiksi.

Pitkien neuvottelujen jälkeen YK:ssa tehtiin heinäkuun lopulla päätös Darfurin rauhanturvaamisen merkittävästä tehostamisesta. Pääsihteeri Ban Ki-moon luonnehti YK:n ja Afrikan unionin yhteistä rauhanturvaoperaatiota UNAMID:a maailmanjärjestön historian suurimmaksi ja erittäin tärkeäksi saada nopeasti käyntiin.

Sitä kutsutaan "hybridioperaatioksi", koska YK ja Afrikan unioni ensi kerran jakavat vastuun toimeenpanosta. Vuoden loppuun mennessä alueelle on määrä keskittää 20 000 sotilasta sekä 6 000 poliisia ja muuta virkailijaa. Toimintamenoiksi ensimmäiselle vuodelle on budjetoitu kaksi miljardia US-dollaria.

Sudanin hallituksen luvattua tukensa yritykselle kysymys on tavanomaisesta rauhanturvaamisesta, vaikka voimankäytön valtuudet turvallisuutta vaarantavia ryhmittymiä vastaan nojaavat YK:n peruskirjan VII lukuun. Useissa puheenvuoroissa on todettu, että saavutettu kansainvälinen yksimielisyys on ollut suuri saavutus, joten kaikkien jäsenmaiden tulisi antaa tukea.

Suomen vaihtoehdot

Kesän kuluessa keskusteluja Suomessa on käyty ensi sijassa Afganistanin kriisinhallintaan osallistumisesta. Selväksi on ainakin tullut, että mielipiteet menevät pahasti ristiin siitä, pitäisikö panostusta lisätä ja osallistua myös sotilasliitto Naton taistelutoimiin vai vetäytyä nopeasti pois. Laajinta kannatusta näyttää keräävän jatkaminen suunnilleen nykyisellä sadan rauhanturvaajan vahvuudella entisenlaisissa tehtävissä.

Kysymys osallistumisesta Darfurin rauhanturvaoperaatioon on saanut toistaiseksi hyvin vältteleviä vastauksia. Suomea ei ole sinne voimakkaasti painostettu, sillä tarkoitus on koota joukot ensi sijassa afrikkalaisista maista. Sudanin hallitus on vaatinut, että länsimaiden osuus ei saa nousta hallitsevaksi, vaan afrikkalaisia joukkoja täydennettäisiin ensi sijassa Aasian muslimimaiden osastoilla. Näin näyttääkin käyvän.

Myös suomalaisille rauhanturvaajille on kysyntää, ja osallistumista voidaan perustella monestakin syystä. Ensinnäkin YK:lle tulee vastuu laajan UNAMID-operaation johtamisjärjestelmän luomisesta ja ylläpidosta, jolloin suomalainen erikoisosaaminen pääsisi oikeuksiinsa. Lisäksi vaativiin kuljetus- ja rakentamistehtäviin tarvittaneen eurooppalaisia, kun taas vartiointiin ja suojaamiseen käytettäviä joukkoja on ehkä tulossa riittävästi Afrikan ja Aasian maista. Useista EU-maista onkin jo luvattu tukea.

Poliittisesti Suomen osallistuminen Darfurin rauhanturvaamiseen olisi edullista ja selvästi riskittömämpää kuin Afganistanin toiminnan laajentaminen. YK:n rauhanturvaamisen tukemista on korostettu poliittisissa linjauksissa, ja nyt siihen olisi todellista tarvetta. Se on myös laajalti hyväksyttyä kansalaisten keskuudessa. Lisäksi on syytä todeta, että Afrikan konfliktien rauhoittaminen on Euroopan unionin intresseissä ja Suomi on pyrkinyt olemaan aktiivisesti mukana EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttamisessa.

Päätöksentekoon vaikuttavat myös kustannustekijät. Henkilöstön lähettäminen Afganistaniin Naton johtamiin tehtäviin on tullut kolme kertaa kalliimmaksi kuin YK:n rauhanturvaoperaatioihin tai Balkanin rauhanturvaamiseen osallistuminen. Erot aiheutuvat lähinnä siirto- ja ylläpitokuluista sekä YK:n maksamista korvauksista.

Kustannustehokkaalta ja muutenkin luontevalta tuntuisi Libanonista syksyn kuluessa vapautuvien suomalaisten voimavarojen suuntaaminen Darfuriin. Herää myös kysymys, miksi Suomi yhä pitää Kosovossa 400 sotilasta, kun ajankohtaista tarvetta on muualla.

Esillä on ollut vaihtoehto lähettää Darfuriin vain pieni määrä erikoishenkilöstöä ja sotilastarkkailijoita. Vaikka sellainen käytäntö on viime vuosina yleistynyt, vaatisi rauhanturvaamisvalmiuden ylläpito ja kehittäminen myös joukkojen toimintaan panoa. Darfuriin voidaan lähettää samantapainen osasto kuin on varattuna EU:n valmiusjoukkoihin.

Ratkaisut rauhanturvajoukkojen suuntaamisesta, kokoonpanoista ja tehtävistä ovat viime kädessä poliittisia. Päätöksentekoon tarvitaan hallituksen ja eduskunnan kesken yhteisymmärrystä sekä pohjaksi kansalaisilta hyväksyntää.

On syntynyt tilanne, jossa on tarpeen tehdä laaja kokonaisarvio, vaikka myönteisen periaatekannan ilmaisemisella Darfurin rauhanturvaamiseen onkin jo kiire. Sen sijaan Afganistaniin osallistuminen ei vaadi nopeasti uusia päätöksiä.

Kokonaisarvio tulee valmistella huolellisesti ottaen huomioon Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaukset, käytettävissä olevat voimavarat ja kansainvälisen politiikan näkymät myös pitemmällä aikavälillä.

Kirjoitus on alunperin julkaistu Turun Sanomissa 24.8.2007 

Voiko Suomi jatkaa tehtävien valitsemista?

Demokratiassa kansan mielipide päättää pitkälti miten maan sotavoimia käytetään. Suomessa yleinen mielipide on vahvasti rauhanturvaamisen kannalla. Ei pelkästään perinteitä kunnioittaakseen vaan ihan aidosti olla luomassa rauhallisempaa yhteiskuntaa sodan runtelemiin maihin. Valtiollisella tasolla rauhanturvaamisella myös paikataan valtion omaatuntoa muiden demokraattisten maiden silmissä. Mutta olkoon motiivit mitä tahansa, niin osallistuminen on tärkeää.

Se miten osallistutaan rauhanturvaamiseen herättää kysymyksiä motiiveista. Eli keitä halutaan miellyttää tai auttaa. Perimmäisenä motiivina tietysti tulee olla halu auttaa, ei miellyttää muita valtioita. Kyproksen ja Siinain joukot olivat aikoinaan etulinjassa ja erottamassa vihamielisiä osapuolia. Siellä se erottaminen tehtiin ihan konkreettisesti menemällä väliin. Libanonissakin hieman sinne päin, joskin ilman vakuuttavaa mandaattia. Tosin tämän päivän kriisit ovat niin erilaisia, ettei tällaista väliinmenotaktiikkaa voida noudattaa.

Viimeiset 15 vuotta Suomi on saanut poimia missioiden tehtäviä ylimmältä hyllyltä ja jättänyt ne pahimmat tehtävät muille valtioille. Jotenkin vaan tulee mieleen, että osallistutaan osallistumisen riemusta ja paikataan valtiollista omaatuntoa. Jos Suomi kuitenkin olisi osallistunut näihin pahimpiin tehtäviin, niin yleinen mielipide olisi voinut kääntyä rauhanturvaamista vastaan sitä mukaa kun omia tappioita olisi tullut. Sen poliitikot kyllä tietävät. Kansan tuki on siis tärkeässä osassa millaisen tehtävän Suomi on halukas vastaanottamaan. Eihän Suomi ole tottunut esim. Englannin tyyliin vastaanottaa negatiivisia uutisia. Eikä tietysti pidäkään. Poliitikoilla onkin vaikea paikka tasapainoilla kansan mielipiteen ja kansainvälisten velvoitteiden välillä. Mukana pitäisi olla mutta hiljaa.

Voidaan ajatella, että Suomen sitoumukset kansainvälisessä yhteisössä ovat kalvenneet. YK:n perusjatuksia on kollektiivinen turvallisuus missä yhteisesti sotilasvoimaa käyttäen estetään aggressioita. Nyt siis voidaan kysyä ihan perustellusti, kuinka kauan Suomi voi jatkaa vähemmän vaarallisten tehtävien poimimista jättäen vaaralliset tehtävät aina samoille maille. Se ei sovellu YK:n perusajatukseen kollektiivisesta toiminnasta. Enkä tarkoita nyt pelkästään USA:ta ja Englantia, jotka ottavat ne vaikeimmat tehtävät. Kyllä sieltä niitä pieniäkin maita, kuten Tanska, Norja ja Viro.

Onhan rauhanturvaaminen toki muutakin kuin pelkkää sotilasvoimaa. Meidän arvoihin sopivat oikein hyvin humanitäärinen auttaminen ja demokratian kehittäminen. Tällä alueella Suomi tekeekin kansainvälisesti tunnustettua työtä, mutta sotilaallisella tasolla vaikuttamismahdollisuudet eivät ole kovin korkealla tasolla. Vaikka kuinka autetaan demokraattisissa arvoissa, niin monet konfliktit tarvitsevat edelleenkin offensiivistä sotilasvoimaa - niin kuin Siinailla tehtiin. Tällaisiin tapahtumiin Suomi ei ole osallistunut enää pitkään aikaa, vaikka tarvetta varmasti olisi ollut.

Kuluttamalla aina samoja maita vaikeissa operaatiossa kulutetaan näiden maiden osallistumisinnokkuutta. Näissä maissa yleinen mielipide voi kääntyä negatiiviseksi. Ja yksikään hallitus ei pysty katsomaan sellaista. Jonain päivänä heiltä voi vielä tulla kieltävä vastaus osallistumisesta. Silloin maailmanyhteisö tarvitsee uusia kasvoja areenalle.

Lähi-itä vuonna 2007

Lähi-itä kytee. Nyt palopesäkkeet ovat Libanoniin sisällä. Libanonin armeija moukaroi parasta aikaa ”kapinallisia pakolaisleirejä” keskellä maata ja toisaalla eteläisessä Libanonissa sattuu erilaisia iskuja YK-joukkoja vastaan. Ainekset taas yhteen sisällissotaan Libanonissa on enemmän kuin valmiit.

Kyse on taas niin Libanonin sisäisestä vallantaisteluista, mutta myös kansainvälisestä vastakkain asettelusta. Viime vuonna käydystä Hezbollah-Israel –välisestä sodan koitosta on kulunut vuosi. Ainakin Hezbollah julistautui sen voittajaksi. Ensimmäisen kerran, vuosien saatossa, Israel melkein julistautui hyväksi kakkoseksi.  

Hezbollah-liikkeen johtaja Hassan Nasrallah ei ota vastuuta viimeaikaisista Libanonin YK-joukkoja vastaan tehdyistä iskuista.  Vastuun hän siirtää jopa Israelin piikkiin.  Sinällään kommentin voisi ohittaa naurettavuutena, mutta Nasrallah järjestöineen ottaisi kai mielellään vastuun teoista. Jopa siksi, ettei muut ääri-islamistijärjestöt sitä ottaisi. Mutta kun – yksikään muu ääri-islamistinen järjestö ei ole ilmoittautunut YK-iskujen tekijäksi – herättää kysymyksen, mikä taho sitten iskut tekivät.

Periaatteessa ei ole mitään uutta siinä, että Israel tekee iskuja toisen valtion maaperällä. Israelin tiedustelupalvelu Mossad on maailman tunnetuin järjestö tekemään vastaavia operaatioita. Ja vielä niin, että ne näyttävät muiden tekemiltä. Mossad on kiistatta maailman paras false flag -operaatioiden toteuttaja.

Lähi-idän ruutitynnyriä olemme seuranneet jo vuosien ajan. Vuosi 2007 saattaa jäädä unohduksiin. Semminkin, kun melkein kaikki muistamme (tiedämme) vuodet 1948, -67, -73 ja -82. Oikeasti täytyy tiedostaa se, että Lähi-itä alueena ei ole enää uskonnollisten erimielisyyksien yhtymäkohta, vaan poliittistaloudellisten intressien temmellyskenttä – ja sen pelaajat ovat ihan muualla.  

Kuumeneva kesä Lähi-idässä

Lähi-idän poliittinen ilmapiiri on kiristynyt ilmojen lämmettyä. Seuraavassa on esitetty läpileikkaus perustuen alueen uutislähteisiin. Israelin ja palestiinalaisten hataran tulitauon voidaan sanoa käytännössä romuttuneen kun kummatkin osapuolet suorittavat kostoiskuja vuorotellen. Palestiinalaiset ampuvat Gazasta Qassam-rakettejaan Israeliin ja Israelin ilmavoimat suorittavat ilmaiskuja valitsemiinsa kohteisiin. Israelin asevoimat eivät ole suorittaneet mittavampia maaoperaatioita Gazan alueella, vaikka ovat kalustoansa sinne keskittäneet. Syynä tähän epäillään olevan Syyrian tilanteen mahdollinen eskaloituminen. Israelissa on uutisoitu useasti lähestyvästä sodasta Syyrian kanssa. Israelin tiedustelulähteiden mukaan Syyria on tehnyt mittavia aseostoja ja uuden kaluston vahvistamana Syyria olisi uudelleen ryhmittänyt sekä vahvistanut joukkoja Golanin vastaisella rajalla.

Syynä Syyrian miekkojen kalustelulle arvioidaan olevan se, että nappaamalla Israelilta pienen palan takaisin saisi Syyria paremmat neuvotteluasemat kun rauhanneuvottelut alkaisi Israelin kanssa oikein toden teolla. Israelissa ollaan nostamassa valmiutta tämän uhan takia ja esim. Israelin turvallisuuskabinetti on ottanut asialistallensa aiheeksi Syyrian rintaman.

Libanonissa on sisäpoliittinen tilanne niin solmussa, että maan luisuminen jälleen sisällissotaan on lähellä. Tulevaisuutta ennakoiden voidaan sanoa Libanonin armeijan ja palestiinalaisten ääriryhmien välisten yhteenottojen lisääntyvän. Libanonin hallituksen ja Hizbollahin kireät välit johtanee jossain vaiheessa isompaakin yhteenottoon osapuolten välillä. Samalla nähtäneen pystyykö Syyria pitämään näppinsä erossa Libanonista, luultavasti ei. Hizbollah on täydentänyt aseistustansa ainakin sille tasolle, joka sillä oli ennen viime kesän yhteenottoa Israelin kanssa. Nähtävissä on että uusi yhteenotto syntyy jälleen jossain vaiheessa - viimeistään jos yhteenotto Israelin ja Syyrian välillä alkaa.
Uhkakuvat alueella ovat pahat, mutta ainakin alueen virallisilla tahoilla on vielä halua ratkaista ongelmat diplomatian keinoin. Alueen tilanteeseen vaikuttaa myös Irakin ja Iranin tapahtumat sekä suurvaltojen väliset suhteet.

 

Kuso Kulkee

In the service of peace