Pääkirjoitukset

Havahduin pari viikkoa sitten melkoisen mielenkiintoiseen tilanteeseen. Olin Helsingissä ruotsinkielisten teekkareiden kaljasuunnistuksessa. Mielenkiintoisen tästä yhtälöstä tekee se, että en puhu sanaakaan ruotsia enkä osaa suunnistaa Helsingissä. Mitä ihmettä siis olin tekemässä?
No, raotan totuutta hieman. Olin kyseisessä tapahtumassa kosovoaikaisen partiokaverini kutsumana. Tilannehan oli kaiken kaikkiaan aika huvittava, varsinkin kun en entuudestaan tuntenut koko porukasta kuin juuri mainitsemani partiokaverin. No, kaljasuunnistus meni kokonaisuutena hyvin, vaikka olinkin lähinnä sivustaseuraajan roolissa. Keskityin olennaiseen.

Olimme faitterikaverini kanssa kunnolla tekemisissä ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Edellisen kerran näimme joukkuetapaamisessa tammikuussa 2007. Mielenkiintoiseksi tämän tekee ajan pysähtyneisyys. Kotiuduimme Kosovosta kahdeksan vuotta sitten, mutta tuntui kuin olisimme vasta eilen lähteneet elämään omaa elämäämme. Paljon on molemmille sattunut ja tapahtunut, mutta faitteriveljeys ei näköjään kuole koskaan.
Kaljasuunnistuksen jälkeen ryhdyin pohtimaan, miksi emme ole tavanneet koko joukkueen voimin vuosikausiin. Alhaalla ollessamme olimme kuitenkin päivittäin tekemisissä tiiviissä yhteisössä. Hetken mietittyäni pääsin siihen lopputulokseen, että ei ole ollut yksinkertaisesti aikaa. Jokaiselle on mission jälkeen tullut perhettä, kenties taloprojekteja ja työkiireitä. Yhteisen tapaamisen järjestäminen pitäisi sopia jopa vuotta etukäteen, jotta varmasti mahdollisimman moni pääsisi paikalle.

Faitteriveljeys on mielenkiintoinen juttu. Yhteiset kokemukset yhdistävät meidät loppuiäksemme yhteen.

• Edellinen
• Seuraava