Viime päivinä mediassa on ollut paljon puhetta Rovaniemen ampumistapauksesta jossa menehtyi kaksi ihmistä. Puhetta on ollut myös rauhanturvaajien hyvinvoinnista, koska nämä asiat linkittyivät vahvasti toisiinsa. Puhe tai paremminkin toiminta olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa sitten.

On hyvä että kissa on viimeinkin nostettu pöydälle. Suomi on skandinavian ainoa maa, joka ei tarjoa rauhanturvaajilleen apua palveluksen jälkeen. Palvelussuhde loppuu siinä vaiheessa kun sotilas kävelee kotimaan tullista läpi. Tähän myös loppuu puolustusvoimien työnantajavastuu. Tällöin sotilas on täysin omillaan. Muissa skandinavian maissa kotiuttaminen tapahtuu vasta yhteisten keskustelujen jälkeen kotimaassa.

Itse olen palvellut n. 4 vuotta Libanonista Balkanin kautta Afganistaniin. Palvelus meni papereiden mukaan hienosti ja itsekin tunsin olevani ”parhaista parhain” ja elämäni kunnossa kaikin puolin. Reissuilla tuli nähtyä ja koettua sellaista mitä kaikki eivät voi käsittää. Minä pystyin. Ainakin siihen päivään asti kun masennus alkoi ottaa minusta otetta 3 vuotta palveluksen jälkeen. Tämän masennuksen aikana alkoi rauhanturvaamisen aikana koetut asiat korostua ja pahentaa olotilaani. Kuinka voin kertoa  että Libanonissa lähelle tippuneet lentopommit/kranaatit/suora tulitus olivat oikeastaan hauskaa, kirjaimellisesti pirun hauskaa. Tai Afganistanissa partiossa ollessani yöllä jokainen laukaus(häät yms) pistivät luulemaan että Taleban hyökkää.

Puolustusvoimista kerrottiin medialle ettei rauhanturvaajien henkisen hyvinvoinnin seurantaa ole koettu tarpeelliseksi, koska suurinosa sotilaista ei saa mitään seurauksia palveluksesta. He kertoivat vielä rauhanturvaaja on ”normaali suomalainen mies”. On selvää, että Rovaniemen tapaus on äärimmäinen ja valitettava esimerkki. Mutta entä se ”normaali suomalainen mies” joka nielee kipunsa vuosien ajan ja oireilee myöhemmin. ”Normaalilla suomalaisella miehellä” on joskus liiankin kohtalokkaat ongelman ratkaisu keinot. Nämä ei tule puolustusvoimien tietoon, ja miksi se heitä edes kiinnostaisikaan.

”Normaalina suomalaisena miehenä” en tietenkään hakenut apua. Kyllä tästä perkele selvitään itsekin, ajattelin silloin. Minulle ei todellakaan käynyt niin. Heräsin yöllä painajaisiin ja syöksyin vaimoni ja alle vuoden ikäiseni lapseni päälle suojallekseen heitä tulelta. Pelkäsin kovia ääniä, kauppakeskuksia jne. Mutta jotenkin sain pidettyä kulissit pystyssä erääseen päivään asti kun minut LAITETTIIN hoitoon.

Hoitavalle taholle selvisi nopeasti mistä on kysymys. Otettiin yhteys Puolustusvoimiin, joka kehoitti ottamaan yhteyttä paikalliseen terveyskeskukseen.

Isänmaa hylkäsi minut parhaassa iässäni 4 vuoden ulkomaanpalveluksen jälkeen. Sotilaat ovat tunnetusti olleet kertakäyttötavaraa. En olisi uskonut että Suomella olisi varaa hylätä meitä reippaita miehiä, jotka uskovat itsensä Suomelle.