Suomi – rauhanturvaamisen suurvalta. Tätä mantraa on hoettu siitä asti, kun huomattiin kylmän sodan astuttua terminaalivaiheeseensa. Tällöin suomalaisia rauhanturvaajia oli ulkona lain salliman enimmäismäärän eli pari tuhatta miestä. Kyllä, miestä – sillä naisiahan ei silloin vielä joukkoon suvaittu. Hakijamäärätkin huitelivat kymmenessä tuhannessa. Jokainen kansalaiskelpoinen mies halusi hakea reissulta sen oman mersun tai corvetten.
Nyt kaksikymmentä vuotta jälkeen tilanne on aivan toinen. Maailma, jossa elämme, on muuttunut. Hakijamäärä on vuositasolla jotain tuhannen ja puolentoista tuhannen välissä ja avoimia rauhanturvaamispestejä siitä on puolet. Jos ennen vain joka kymmenes pääsi reissuun, niin nyt päässee joka toinen. 

Hakijamäärän vähyyttä voidaan arvuutella monilla seikoilla. Voidaan kysyä, mikä merkitys on palkkauksella tai muilla etuuksilla. Palvelussuhteiden ehdoissa on jatkuvasti tarkistamisen varaa. Rauhanturvaajan kelpoisuusehdot ovat niin ikään kiristyneet. Nykyään vaaditaan moitteettomuuden lisäksi monia tutkintoja, vuosien työkokemuksia ja juoksemista vähintään 2300 metriä 12 minuutissa. Suomen parhaita ammattilaisia ei välttämättä kiinnosta Puolustusvoimien tarjoama pätkätyö, joka saattaa merkitä oman työuran, tai jopa työsuhteen, katkeamista.  Seikat eivät ole omiaan puoltamaan hakeutumista sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin kilpailtaessa työurien oravanpyörässä. Bosnian Althea-operaatioon pystyimme hyvinkin lähettämään Nokian insinöörejä sotilaan valepuvussa. Elokuussa 2009 Suomesta osallistui sotilaallisiin tehtäviin 719 ja siviilitehtäviin 127 henkilöä. Vuoden vaihteessa maastopukuisten määrä painuu jo alle viiden sadan. Siviilipuolen tehtävät varmasti lisääntyvät ja osin houkuttelevatkin entisiä rauhanturvaajia. Pestit ovat pidempiä eikä tarvitse ottaa yhtään juoksuaskelta, ellei itse niin halua.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisella johdolla on näinä aikoina edessään vain vaikeita kysymyksiä. Pitäisi löytää ratkaisuja kysymyksiin mihin operaatioihin osallistumme, millaisiin tehtäviin ja millä vahvuudella. Lisäksi pitää olla realistinen näkemys, että myös onnistumme siinä mihin olemme lupautuneet eli löydämmekö oikeita, ammattitaitoisia henkilöitä tehtäviä suorittamaan. Johdon pitää myös käytännössä näyttää maailmalle, että olemme kelpo ehdokas kilpailtaessa YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvasta paikasta.

Maailmassa riittää kriisejä, joita voidaan yrittää hallita. Suomen lippu liehuu nyt mm. Afganistanissa, Georgiassa,  Kashimirissa, Lähi-idässä, Kosovossa ja Tshadissa. Olemme mukana niissä ytimissä, jotka ovat meille tärkeitä. Eli näytämme omaa upeaa lippuamme EU:ssa, YK:ssa, Natossa ja ETYJ:ssä.  Voidaan kysyä kestävätkö Suomen resurssit kaikkiin ytimiin. Talouden kestävyyttä ei voida tässäkään ohittaa. Suomalainen veronmaksaja ja valtionvarainministeriö joutuvat arvioimaan tosiasiaa, että suomalainen sotilas Kosovossa maksaa 1 rahayksikköä, Afganistanissa 1,7 ja Tshadissa 2,7. Pitäisikö siis esittää kysymys mihin meidän kannattaa osallistua ja/tai millä vahvuudella. Kuinka kauas olemme valmiita menemään ja millä hinnalla? Missä kohtaa kulkee laadun ja määrän raja?   

• Edellinen
• Seuraava