Kultturi ja sota punoutuivat yhteen Tampereella
- Tietoja
- Julkaistu: 18.08.2010
- Kirjoittanut Ilmari Käihkö
- Kategoria: Pitkät jutut
Afganistan mielenkiintoinen ja haastava tutkimuskohde
Kulttuuritapahtuman ensimmäisessä seminaarissa kysyttiin tärkeitä kysymyksiä. Afganistan; kuka turvaa, kenen rauhaa ja millä keinoin? – otsikon alla puhuivat professori Tuomo Melasuo, filosofian lehtori Sirkku Terävä sekä dosentti Pirjo Jukarainen. Melasuo alusti keskustelua valottamalla Afganistanin merkitystä konfliktintutkijan näkökulmasta. Melasuo eritteli kolme syytä, miksi vuonna 2001 alkanut konflikti on erityisen mielenkiintoinen. Ensinnäkin maailman konfliktit ovat muuttuneet pääosin valtioiden sisäisiksi, ja Afganistan osoittaa ensisijaisesti sotilaallisten ratkaisujen olevan riittämättömiä konfliktien ratkaisemiseksi. Toiseksi syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen reaktio oli sotilaallisena puutteellinen, koska terrorismia ei voiteta sotimalla. Myös ymmärtäminen ja analysointi julistettiin pannaan heti iskujen jälkeen. Kolmanneksi Afganistan on revanssi siirtomaavallan loppumisesta, ja viimeinen yritys pitää länsimaista hegemoniaa hengissä.
Melasuo myös alleviivasi siviilitoiminnan ensisijaisuutta, jolloin sotilaallisen toiminnan tarkoitus on tukea siviilien työtä. Hänen mukaansa poliittinen puoli on helppo unohtaa, ja ratkaisujen onkin pohjauduttava paikallisiin voimiin ja perinteisiin.
Masentava Afganistan
Pirjo Jukarainen aloitti oman puheenvuoronsa mieleenpainuvalla tavalla: hän kertoi yrittäneensä olla masentumatta aloitettuaan Afganistaniin perehtymisensä, mutta piti tilannetta silti masentavana. Hänen mukaansa Afganistanin sotanäkymille ei näy loppua, ja ISAFin siviilitoimijoiden turvaaminen on enemmänkin sodankäyntiä. Turvattomuus toiminta-alueella on lisääntynyt, ja operaatio pystyy yhä vähemmän toteuttamaan alkuperäistä tarkoitustaan. Kartoittaessaan operaation perusteluita Suomessa Jukarainen viittasi Charly Salonius-Pasternakin ja Jarno Limnéllin tutkimukseen Miksi Afganistan on tärkeä Suomelle?, jonka mukaan ISAF on osa Suomen kansainvälistä vastuunkantoa. Samalla kun Suomi ei käy sotaa Afganistanissa, kuluu ISAFin perusteluihin myös mahdollisuus käyttää Afganistania sotilaallisena koulutuskenttänä. Tätä Jukarainen piti suorastaan irvokkaana.
Jukaraisen mukaan Suomen osallistuminen Afganistanissa on etupäässä sotilaallista, ja sotilaat ovat kaukana siviileistä. Vuonna 2008 Ruotuväessä haastateltu PRT-tilannepäivystäjä ei ilmeisesti ollut kertaakaan sotilasleirin ulkopuolella rotaationsa aikana. Jukarainen myös viittasi juuri eläkkeelle jääneeseen yhdysvaltalaiseen kenraali Stanley A.McChrystaliin, jonka mukaan omasuojaa korostaneet toimintatavat etäännyttävät sotilaat sekä fyysisesti että psyykkisesti paikallisista. Samalla esimerkiksi Ruotsissa Puolustusvoimien komentaja Sverker Göranson on korostanut Afganistanin operaation siviilijohtoisuutta, sekä sotilaiden keskittymistä turvallisuuden luomiseen. Epäsuhde kriisinhallinnan kahden puolen välillä ilmenee Jukaraisen mukaan etenkin rahoituksessa: siinä missä siviilikriisinhallintaan käytetään 4 miljoonaa euroa vuodessa, on sotilaallisen kriisinhallinnan budjetti jo 33 miljoonaa.
Ydinkysymyksenä Jukarainen toi esille tulevaisuuden: Kenen ehdoilla toiminta tapahtuu, ja kenelle vastuu siirtyy? Jos Afganistanissa on ollut jatkuva köydenveto keskuksen ja heimojärjestelmään perustuvan maaseudun välillä, on ulkopuolisen toimijan ymmärrettävä kulttuurista kirjavuutta navigoidessaan kohti tavoitteitaan. Jukarainen myös kritisoi ulkopuolisten toimijoiden keskittymistä turvallisuussektoriin esimerkiksi työttömyyden ja terveydenhuollon sijaan. Hän myös esitti kysymyksen, onko länsimainen hallintomuoto lainkaan sopiva Afganistaniin.
Naisnäkökulmaa Afganistaniin
Viimeisessä puheenvuorossa Sirkku Terävä valotti naisnäkökulmaa Afganistanin konfliktissa. Naisten ja lasten asemalla onkin perusteltu osallistumista niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Terävä tosin epäili taloudellis-poliittisten intressien olevan ihmisoikeuksia tärkeämmät.
Vaikka naisten asema onkin ollut paljon esillä mediassa ja poliittisissa puheenvuoroissa, on sen varjoon kuitenkin jääneet muut erot: myös uskonto, kieli- ja kulttuuripiiri, luokka ja asuinalue vaikuttavat naisten asemaan. Terävän mukaan tämä on osoitus kulttuurirelativismista: kulttuuria pidetään muuttumattomana monoliittina. Siinä missä meidän kulttuuri on tasa-arvoinen, on miesten johtaman Afganistanin kulttuuri epätasa-arvoinen. Afganistanin naisista tulee uhreja samalla kun miehet demonisoidaan.
Naisten asema Afganistanissa ei kuitenkaan ole noudattanut yhtä historiallista linjaa: vielä 1920-luvun lopulla Afganistanin lainsäädäntö oli yksi muslimimaailman edistyksellisimmistä. Erot kaupunkien ja maaseudun välillä ovat kuitenkin olleet suuret, ja kommunistien ollessa vallassa tasa-arvouudistuksiakin ajettiin väkivaltaisin keinoin. Tämä ideologinen miehitys aiheutti paljon vastustusta. Talebanien noustua valtaan ihmisoikeusasioissa mentiinkin reilusti takapakkia, eikä naisilla käytännössä ollut ihmisoikeuksia. Terävä kuitenkin huomautti että taleban vain vei heimoryhmien tavat äärimmäisyyksiinsä, ja että muutos on hidasta. Kuten Suomessa ja kaikkialla muuallakin, ovat tasa-arvokysymykset lopulta osoitus yrityksestä vahvistaa tai vähentää valtion valtaa. Afganistanissa hallitus ei kuitenkaan ole aktiivisesti paneutunut ajamaan naisten aseman parantamista. Tasa-arvon sijasta se ajaa naisille oikeuksia.
Terävä painotti vielä lopuksi sitä, ettei kulttuuri Afganistanissa ole niin monoliittinen kuin meille usein esitetään. Kuten muuallakin, kulttuuri elää ja muuttuu. Kulttuurin sijasta valtasuhteet voivat olla kehittymättömiä, mikä vaikuttaa esimerkiksi naisten asemaan. Konfliktit muuttavatkin näitä suhteita, jotka uudelleenneuvotellaan konfliktien rauhoituttua. Siksi Suomenkin pitäisi olla kiinnostuneempi naisten asemasta Afganistanissa. Terävä myös kritisoi näkemystä, jonka mukaan afganistanilaiset naiset ovat uhreja, miehet demonisoituja ja rauhanturvaajat hyväntekijöitä. Naiset kun neuvottelevat kulttuuriaan jatkuvasti, ylläpitävät perheen kunniaa ja voivat jopa olla voimakkaita matriarkkoja.
Reflektointia
Melasuon kanssa on oltava samaa mieltä etenkin siitä, että valtioiden sisäiset konfliktit vaativat erityistä tietoa ja osaamista paikallisista kulttuureista. Koska sisäisiä konflikteja ei yleensä voi ratkaista sotilaallisesti, on kestävän rauhan perustuttava neuvotteluun ja politiikkaan. Ilman kulttuurien tuntemusta väärinkäsityksiä on vaikea välttää, jolloin ulkopuolinen voi pahimmassa tapauksessa jopa pahentaa tilannetta. Afganistan on kuitenkin myös hyvä esimerkki toiminta-alueesta, jolla siviilit ovat täysin riippuvaisia sotilaiden luomasta turvallisuudesta.
Kaiken kaikkiaan seminaari oli mielenkiintoinen, mutta se ei kyennyt vastaamaan yhteenkään esitämäänsä haastavaan kysymykseen.Ehkä tämä ei ollut tarkoituskaan. Seminaari kuitenkin herätti kaksi suurta kysymystä. Ensimmäinen koski kriisinhallintaoperaation käsittelyä. Jukarainen esimerkiksi käytti ISAFin kriisinhallintajoukoista nimitystä ”rauhanturvaajat”, ja on selvää, että myös ISAF on sotilaallista toimintaa, josta voi olla hyötyä myös maanpuolustuksessa. Sotilaat voivat toimia rauhanturvaajina ja kriisinhallintajoukkoina, mutta myös tarpeen tullen sotia. Olisikin ollut mielenkiintoista, jos siviiliperspektiivi olisi saanut rinnalleen sotilasperspektiivin, etenkin jos näkökannat olisivat käyneet dialogia otsikon kysymyksistä. Jos nyt vihjattiin sotilaiden olevan sokeita Afganistanin kulttuurin suhteen, olisi puhujille hyväksi myös tutustuminen sotilaskulttuuriin ja sotilaallisiin näkökohtiin. Afganistanin tilannetta ei ratkaista yksin siviili- tai sotilastoimin, vaan näiden kahden on yhdistyttävä ennen kuin vastuu voidaan siirtää paikallisille toimijoille.
Toinen kysymys jonka seminaari herätti muutamassa osallistujassa oli Suomen Afganistantutkimuksen tila. Onko Suomessa yhtään Afganistaniin erikoistunutta asiantuntijaa, jonka olisi saanut puhumaan kriisinhallinnasta? Puhujien painottaessa kulttuurin ymmärtämisen tärkeyttä olisin odottanut edes yhden puhujan olevan alueen asiantuntija. Seminaarin puhujat ovat epäilemättä päteviä tutkijoita aloillaan, mutta eivät varsinaisia Afganistan-asiantuntijoita.Esimerkiksi Terävän analyysi oli hyvä, mutta kokonaisuudessa irrallisen tuntuinen. Näkökulmaa olisi voinut myös laajentaa laajemmin kriisinhallintaoperaatioihin tiiviisti liittyvään laajempaan gender-ongelmavyyhteen. Nyt keskustelu naisten asemasta jäi kritiikiksi yhtä argumenttia kohtaan, jota käytetään perustelemaan Suomen osallistuminen ISAF-operaatioon. Jo kulttuurirelativismista olisi voinut puhua kokonaisen tunnin, sillä se valaisee varmasti monen kriisinhallintaan osallistuvan ajatuksia ja tuntemuksia. Entisenä rauhanturvaajana voin vain toivoa, että Puolustusvoimat lisäisivät paikallisen kulttuurin osaksi rotaatiokoulutusta. Kuten tämä seminaari hyvin osoitti, jo tunnissa ehtii sanoa paljon asiaa.
Viikonlopun sivistysosio piti sisällään tutustumisen totaalisesti uudistuneeseen sotilaskuljettajakoulutukseen. Kaikki PV:n muutokset ynnättynä EU:n direktiivivaatimuksiin ovat pidentäneet sotilaskuljettajakoulutuksen lähes puolivuotiseksi. Lyhyesti sanottuna varusmieskuskit siis ovat koulussa ja kursseilla ensimmäisen puoli vuotta ja lopun puoli vuotta sitten ”armeijan töissä” ja tetsaamassa siinä ohessa. Lopputulemana 362 vuorokauden palveluksesta sitten onkin erilaisia pätevyyksiä ja ajokortteja osaamisensa mukaan siviiliin vietäväksi.
Itse Camp Presidentissä sitten luvassa oli ”Fasun tehtävärata”. Sehän ei perinteisesti vaadi suuria fyysisiä ponnistuksia, mutta silti hyvät eväät ovat tärkeät olla mukana. Leirin kalifin Tapio Saarijoen ja allekirjoittaneen koostama älypähkinäpläjäys vaati monialatietämystä ja hyvin siitä kaikki suoriutuivat. Lopuksi parhaat tietysti palkittiin melkoisen arvokkailla palkinnoilla.
Paikalliset huolissaan turvallisuudesta
Baretin väki vaihtui vihreästä siniseksi
