Palvelin vuonna 2005 rauhanturvaajana Afganistanin ISAF-joukoissa, Faryabin maakunnassa PRT-osaston tiedotusupseerina. Palvelukseni kesti 106 vuorokautta, päättyen siihen, että minut kotiutettiin terveydellisistä syistä. Syyt olivat mielenterveydellisiä, sillä kärsin palvelukseni aikana nukkumisvaikeuksista. Lopulta uniongelmiin tarjoiltu liiallinen psyykelääkitys aiheutti minulle jatkuvasti pahenevan psykoottisen tilan, minkä jälkeen en enää ollut kykenevä jatkamaan palvelustani.

Kotiuttamiseni jälkeen puolustusvoimat ja Suomen terveysjärjestelmä jättivät minut tuuliajolle, tilaan jonka olen itse diagnosoinut "tiedustelusyndroomaksi" tai "Afganistanin syndroomaksi". Tilani on ajoittain samantyyppinen kuin Paavo Rintalan Sissiluutnantti-teoksessa kuvaillut psykoottiset kohtaukset, jolloin linjojen takaa palanneet taistelijat alkavat yllättäen sekoilla. Psykologisesti sopiva nimitys sille lienee posttraumaattinen stressi.

Kyseisen stressin vuoksi olen menettänyt kymmeniä tuhansia euroja, terveyteni ja elämänhaluni. Neljä ja puolisataa yötä olen kierinyt unettomana, alastomana lattialla ja tappanut kipua huutamalla. Onneksi minulla sentään on vielä jäljellä ystäviä. Ne ovat yhteiskuntakoneeseen kadonneita: narkomaaneja, ammatti- ja taparikollisia sekä mielisairaita. Elämänpyörästä pudonneita, sotakoneeseen kadonneita sotilaitakin löytyy samoilta apajoilta, keräilemästä pulloja että saisi kasaan aamukahvin hinnan, pari euron kolikkoa. Sämpylän saa sitten vaikka seurakuntatalolta, kun kertoo elämänsä tarinan.

Olen keskustellut aiheesta monien muiden rauhanturvaajien, psykiatrien ja psykologien kanssa. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että asialle täytyisi tehdä jotain. Ei ole salaisuus, että rauhanturvaajien terveydentilan seuranta sekä henkinen ja fyysinen jälkihoito ovat tässä maassa huonommassa jamassa kuin yhdessäkään toisessa EU-valtiossa.

Käsitykseni mukaan tilanne tuskin edes korjaantuu ennen kuin jotain todella vakavaa tapahtuu. Päättäjät eivät uskalla tehdä johtopäätöksiä ja ryhtyä korjaamaan omia virheitään. Muutama sinkkiarkku ei näytä vielä riittävän mihinkään. Niitä pitää varmaankin tulla kokonainen konekuorma. Tilanne on tuttu myös muista EU-maista. Esimerkiksi Hollannissa rauhanturvaajien asiat pantiin kohdalleen vasta Srebrenican verilöylyn oikeudenkäyntien aikaan.

Eikö reilun vuoden takainen raskas taistelu Maymanan leiristä riitä? Pitääkö suomalaisten ISAF-sotilaiden joutua oikein kunnolla väijytykseen tai tappaa tusinoittain siviileitä, ennen kuin poliitikoilta löytyy kykyä tehdä oikeita ja oikeudenmukaisia päätöksiä? Miettikääpä tätä kun pohditte sitä kenelle lainaatte äänioikeutenne seuraavan neljän vuoden ajaksi.