Pekka Söderlund

Rauhanturvaamisen suurvaltana menneinä vuosina kunnostautunut Suomi on nykyään aika pienellä
panoksella mukana kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Tällä hetkellä barettiveljiämme on ulkona
parisensataa, mikä on varsin pieni määrä.

Toki ymmärrän, että nyt panostetaan laatuun, eikä määrään. Valtaosa rauhanturvaajistamme on
Afganistanissa, jossa heitä ihan oikeasti tarvitaan. On ihan oikein, että supamissioiksi muuttuneet
operaatiot lopetetaan. Turha pitää satoja ukkoja turvaamassa rauhaa rauhalliseksi käyneessä
maailmankolkassa. Mission todellinen tarve unohtuu, kun sotilaat tappavat aikaa supailemalla, koska heillä
ei ole mitään muutakaan tekemistä.

Tuoreimpana alas ajettiin Kosovo, joka jo pitkään oli eräänlainen supamissio. Maa oli oiva paikka lähettää
nuoria valmareita opettelemaan kriisinhallintaa, koska riskit alueella olivat alhaiset. Suurimman riskin
aiheutti villi liikenne. Kallista touhuahan se on ylläpitää vaikkapa komppanian vahvuista osastoa eteläisessä
Euroopassa vain sen takia, että meillä on paikka johon lähettää kotimaassa koulutetut, juuri armeijasta
päässeet valmarit.

Minne lähdemme seuraavaksi? Libanonista on paljon puhuttu, mutta onko siinäkään mitään järkeä?
Suomella on toki siellä pitkät perinteet, kahdesti sieltä ollaan jo pois lähdetty. Logistisesti se lienee
kuitenkin paras ja halvin paikka saada entiselle rauhanturvaamisen suurvallalle sille kuuluva paikka, jotta
saamme jälleen ulkona olevien rauhanturvaajien määrän edes kohtuulliselle tasolle.