skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Pääkirjoitukset

Nuoret vastuuseen - ennen pitkää

Varmasti jokaisessa yhdistyksessä ongelmana on jäsenistön vanheneminen. Yhdistystoiminta ei kiinnosta nuoria, vaikka jatkuvasti meillä on satoja nuoria miehiä ja naisia alhaalla suorittamassa erilaisia rauhanturvaamistehtäviä. Kuilu vanhojen sinibarettien ja nykyisten kriisinhallintamiesten ja –naisten välillä kasvaa vuosi vuodelta yhä suuremmaksi.

Vallasta luopumisen vaikeus on kenties yksi kuilun kasvattaja. Vanhat yhdistysjyrät haluavat pysyä yhdistysten vallan kahvassa. Oman lisämausteensa tähän tuo luonnollisesti se, että yhdistystoiminta ei välttämättä ole nuoremman polven rauhanturvaajille henki ja elämä, vaan sitä ennen priorisoidaan paljon muutakin, kuten perhe ja työ. Yhdistystoiminta tulee vasta monen muun asian jälkeen ja se on monelle, jopa vuosikymmeniä yhdistysten johtotehtävissä toimineille vaikeasti käsitettävä asia.

Monesti yhdistystoiminta keskittyy liiaksi sen johtohenkilöihin. Jos johtoporras on vielä sulkia omaan hattuunsa keräävää mallia, tavallinen jäsenistö helposti unohtuu.

Jos yhdistyksessä ainoat näkyvät toiminnat ovat kerran- pari vuodessa ”tumma puku-kunniamerkit” – tilaisuuksia, missä everstitason henkilöt taputtelevat yhdistyksen johtoa selkään ja kysyvät: minkämoinen kunniamerkki sinulta vielä puuttuukaan, ollaan pahasti hakoteillä. Tavallista vartiojääkärinä tai ryhmänjohtajana palvellutta nuorta faitteria ei tämmöiset kinkerit kiinnosta. He haluavat toimintaa, missä ei tarvitse pokkuroida kovat kaulassa. Tällaisesta toiminnasta hyvänä esimerkkinä toimi viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetty Rauhanturvaajien Taitopartiokilpailu, mikä tosin kiinnosti kaikenikäisiä rauhanturvaajia reiluista parikymppisistä aina yli kuusikymppisiin.

Hölkkäri lienee raikas tuulahdus synkässä yhdistyskentässä. Meillä jäsenistö on pääosin nuorta ja tämä heijastuu myös johtoportaaseen. Jäsenistön ikärakenne näkyy toiminnassa, mikä on rennon letkeää. Ei turhaa jännäämistä, vaan yhdessä tekemistä. Oman haasteensa Hölkkärille luo sen toimintakenttä, eli koko Suomi. Se tarkoittaa vääjäämättä sitä, että jokaisen jäsenen on vaikea osallistua jokaiseen toimintaan ja tempaukseen. Internetissä olemme kuitenkin yhtä ja samaa Hölkkäri-perhettä ja siellä toimintamme onkin aktiivista. Aivan kuten yhdistyksen perusidea onkin, toimia internetissä.

Torsot ovat YK-aseet Lähi-idässä

Myöhään torstai-iltana 11. lokakuuta suomalainen kahden ajoneuvon saattue pysäytettiin ja körmyyytettiin Libanonissa. Väkivallalla uhkailemalla paikalliset, mitä lie miehet,  saivat vietyä niin puolustusvoimien kuin rauhanturvaajienkin tavaroita. Aseet kuitenkin jäivät rauhanturvaajille. Siis hetkinen. Tässä nostetaan positiiviseksi uutiseksi se, että aseita eivät paikalliset vieneet, eikä yksikään rauhanturvaaja loukkaantunut.

Tämä uutinen, mikä sai laajaa näkyvyyttä maamme medioissa, kertoo kaiken YK:n johtamasta operaatiosta. Joukko masinoituja henkilöitä pysäyttää joukon sotilaita ja ryöstää heidät. Ja saada siitä maailman laajuinen tapahtuma median otsikoihin.

Suomalaiset rauhanturvaajat kohtasivat erinäisiäkin konflikteja aikoinaan Suezilla, Siinailla ja Kyprolla. Suomalaiset vetivät rettelöiviä tyyppejä nyrkeillään turpaan.

Itse olen palvellut Nato-lipun alla, ja siellä tämmöinen toiminta ei tulisi kuuloonkaan. Miettikääpä mitä jos tämä samainen tilanne olisi käynyt Afganistanissa tai Kosovossa? Siellä olisi pelkästään varotoimenpiteenä luoti lentänyt, ihmisiä ja aaseja kai olisi lähtenyt verkosta ja taisteluhekot olisivat pörränneet ilmassa gatlingeineen. Tosiasia on, että Nato-joukoille ei edes uskalleta rettelöidä, koska vastapuolella on tiedossa, että kovaan toimintaan vastataan vielä kovemmalla toiminnalla. Vastapuoli tietää, että voimaa näytetään ja sitä tarvittaessa myös käytetään.

Mitä YK-sotilaat ylipäätään tekevät aseilla, kun tuollaisessa tilanteessa ainoa vaihtoehto on nostaa kädet pystyyn ja avata kavereille ovet ja ikkunat, jotta tavaroiden viemisen takia ei tarvitse rikkoa mitään? Miten paljon YK-verta pitää vuotaa, että hommaan saataisiin järkeä. Kun YK-joukkojen uskottavuus on tuota luokkaa, kertoo se paljon myös siitä miten paljon koko YK:ta kunnioitetaan nykyään.

 On toki erittäin positiivista, että kukaan ei loukkaantunut. Se on pääasia. Haluankin tässä nyt kritisoida lähinnä YK:n toimintaa ja sille annettuja mandaatteja. Jo UNTSO:n komentaja Juha Kilpiä totesi, että YK:n antamat mandaatit ovat torsoja. Itseä saa kyllä suojata aseellakin, mutta ei materiaalia eikä siviilejä saa - edes asein, vaikka maalaisjärki niin haluaisi ja toivoisi. Jos tuossa tilanteessa olisi lähdetty räiskimään, tappioita olisi tullut todennäköisesti myös rauhanturvaajien puolelta. Mutta kun vastapuoli tietää jo valmiiksi, että YK-miehillä aseet ovat lähinnä koristeita, he uskaltautuvat tuollaisiin uhkayrityksiin ja vielä onnistuvat siinä.

Maailma muuttuu, mutta YK toimii sotilaallisissa operaatioissaan edelleen samalla mentaliteetilla kuin 30 tai 50 vuotta sitten, kylmän sodan aikana. Silloin YK:n sinistä lippua ja sen alla marssivia rauhanturvaajia vielä kunnioitettiin. Nykyään YK on kohde siinä missä joku muukin. Sillä poikkeuksella, että YK on helpompi kuin joku muu, koska kaverit jotka YK:ta edustavat, eivät mandaatin mukaan saa paljonkaan puolustautua. Vastapuoli tietää nykyään tämän, ja niin kauan kuin yksikään rauhanturvaaja ei loukkaannu, saa kaverit viedä omaisuudet mukanaan.

Pitäisikö kenties miettiä, onko YK:n mitään järkeä edes lähettää sotilaitaan minnekään. Järjestö voisi keskittyä humanitaariseen apuun ja antaa sotilaallisen toiminnan muille, kuten EU:lle tai Natolle.

Uutisvoitto

Hölkkäri teki sen taas. Oman pienen paikkansa mediakentässä täyttävä yhdistyksemme paljasti suorastaan paskamaisen jutun Libanonista. Aihe, mikä nousi valtakunnalliseksi uutiseksi nopeasti sen jälkeen kun Hölkkärissä ruvettiin ensin keskustelemaan ja lopulta uutisoimaan vessapaperittomasta missiosta. Iltalehti käytti uutisointiamme hyväksi ja teki sen pohjalta ison jutun painettuun aviisiinsa. Hyvän lehtimiestavan mukaisesti Hölkkäri mainittiin jutussa useasti.

Valtakunnan tason julkisuus ei sinänsä ole uusi juttu Hölkkärille, sillä takavuosina paljastimme mediasotasankarin, reservin majuri Timo TA Mikkosen öykkäröivän käytöksen rauhanturvaajaa kohtaan. Asiasta otti kopin mm. Yleisradion Uutisvuoto-ohjelma, jossa Mikkosen lapselliselle käytökselle avoimesti naureskeltiin.

Mutta asiaan. Hölkkäri on paitsi tiedotuskanava, myös keskustelukanava faittereille ja asiasta kiinnostuneille ihmisille. Keskustelufoorumi on se paikka, mistä näitä isompiakin uutisia silloin tällöin pulpahtaa esiin. Kun taustalla supistaan, asioissa on monesti perää. Perättömiä asioita emme uutisoi, sillä jo kertaalleen mainitut hyvät lehtimiestavat vaativat asioiden tarkistamista ennen julkaisua. Tällä periaatteella toimiessa HOW:n maine luotettavana tietolähteenä on vuosien saatossa ensin parantunut ja lopulta kasvanut nykyiseen mittaansa.

Toivottavaa onkin, että saamamme positiivinen julkisuus toisi kanavallemme entistä enemmän kävijöitä. Foorumille jokainen pääsee kirjauduttuaan kirjoittamaan ja uutiset ovat kaiken kansan luettavissa. Aktiivinen toiminta poikii ennen pitkää myös lisää jäseniä yhdistyksellemme, joka on jo valmiiksi Suomen toiseksi suurin rauhanturvaajayhdistys.

Valtiokonttorin logo

Muun muassa valtionvelasta ja sotilastapaturmien korvaamisesta vastaavan Valtiokonttorin aulassa kohtaa vierasta massiivisen kokoinen X-kirjain. Tuskin olen ainoa, joka on puolipiruillaan kuvitellut kyseisen kirjaimen olevan näköispatsas Valtiokonttorin logosta. Äksähän sinällään symboloi hylkäämistä, hakemuksen ylle vedettäviä henskeleitä. Eli mitä isompi logo, sitä enemmän hakemuksia hylkyyn.

Kun kerroin logomielikuvistani Valtiokonttorin johtohenkilöille, oli reaktio odotetun puolusteleva, ”pois se meistä” –tyyppinen, etten sanoisi. Minulle todistettiin moniäänisesti ja monella taulukolla, että sotilastapaturmia koskevista hakemuksista lähemmäs 90 prosenttia hyväksytään ja niistä lopuistakin maksetaan korvauksia ainakin osittain.

Häviävän hetken ajan tuntui jopa siltä, että tässä edessänihän ovat nykypäivän aidot laupiaat samarialaiset, jotka antaisivat vaikka omistaan, jos vain voisivat. Yleinen mielikuva Valtiokonttorista ja sen kasvottomista virkamiehistä on ikävä kyllä täysin päinvastainen: juutalaisen ja laihialaisen hybridejä kaikki tyynni.

Valtiokonttori on saanut viime kuukausina useammastakin suunnasta – ja osin myös ansaitusti – julkista lunta tupaan. Siitä on saatu julkisuuskuva virastona, jolle byrokratian mahdollistama säästäminen ja suoranainen vittuilu ovat pienen ihmisen inhimillistä hätää tärkeämpiä arvoja.

Ei ihme, että Valtiokonttorissa on lähdetty määrätietoisesti liikkeelle, jotta viraston julkisuuskuva paranisi ja sen symboliset kasvot puhdistuisivat. Näissä merkeissä oli Rauhanturvaaja-lehtikin saanut kutsun kuulemaan, missä nyt mennään. Paikalla olivat edustettuina myös Reserviläinen, Päällystölehti ja Ruotuväki.

Viesti oli yksiselitteinen, ylilääkäri Janne Leinosen sanoin ”sotilastapaturmien hoitaminen on Valtiokonttorille kunniatehtävä.” Teki mieli sanoa, että näkis vaan. Mutta en sanonut, hyvä kotikasvatukseni ei antanut sille periksi. Aliupseeriliiton tomera rouva sen sijaan keksi kutsua samaista Leinosta vähemmän ystävällisesti itsekseen pääpiruksi.

Haluan olla taipuvainen uskomaan, että Valtiokonttorin väki tekee parhaansa. Mutta mihinkäs se seepra raidoistaan pääsisi. Ei ole tullut venäläisistäkään palvelualttiuden perikuvia, vaikka järjestelmä onkin muuttunut. Jos on kerran oppinut käyttäytymään neuvostokansalaisen tapaan, niin sitä tekee takuuvarmasti myös kapitalistina.

Yksi Valtiokonttoria kohti uutta aikaa ja toimintatapoja potkiva elin on syyskuussa 2011 perustettu sotilastapaturma-asiain neuvottelukunta, vaikka sillä ei olekaan mahdollisuutta varsinaisten päätösten tekemiseen.

Neuvottelukunnassa on valmisteltu myös rauhanturvaajien kuntoutuksen aloittamista. Liikkeelle päästään sairas- ja veljeskodeissa näillä näkymin jo kuluvan vuoden syksyllä. Kuntoutusta tullaan antamaan loukkaantuneille ja vammautuneille, mistään veteraanikuntoutuksen tyyppisestä toiminnasta ei siis ole kysymys. Eli Suezin veteraanit vuosimallia 1956 (ja me kaikki muut sen jälkeen vuorollamme) saavat kaivaa kuntoutuseurot omasta pussistaan senkin jälkeen, kun viimeinenkin sotiemme veteraanit on kutsuttu viimeiselle iltahuudolle.

 

Hölkkäristi, mutta ei sentään hölkkääjä

Ilmeet vaihtelivat laajalla skaalalla epäuskoisen (ehkä jopa epätoivoisen), säälivän ja voiherraisäsentään-tyyppisen välillä, kun ehdotin juhlakalulle symbolista lahjaa Hölkkärin Kahta juhlaa –tilaisuudessa. Ehdotin, että hölkkäriläiset voitaisiin jatkossa varustaa jameshirvisaarelaisittain hihamerkeillä, joissa tulisi olla kirjaimet JDF eli siis Jogging Deployment Force.

Hämmensin epäuskon ja –toivon soppaa heittämällä totisin naamoin ja kylmin huulin perään, että juuri sitähän se Hölkkäri-sana kiertuepaidan rintalogossa tarkoittaa, siis hölkkäämistä kieli vyön alla ja hikinen pipa piukassa.

Ei ole yksi, eikä edes kymmenen ihmistä, kun on tullut kysymään ideana ylivertaiseen kiertuepaitaan (toivottavasti saamme kohta uusintapainoksen miesten kokoja) sonnustautuneelta allekirjoittaneelta, että montakos maratonia sitä on tullut juostua. Kysytty on siitäkin huolimatta, että jokainen kysyjä on varmasti havainnoinut kaikkea muuta kuin hölkkäämisellä rakennetun jumalaisen vartaloni.

Olen ilmoittanut kysyjille harrastavani juoksemisen sijaan Hölkkäriä ja vaimon mielestä ihan liian usein myös hölkkäröimistä. Sonot eli nykäset sille, jos viimemainittu verbi ei ole aina kaikille auennut.

Hölkkärin Kahta juhlaa oli juuri sen näköinen tapahtuma, mitä sopi odottaakin eli henki oli lämmin ja välitön, loppuillasta kuulemani mukaan hyvinkin perinteistä briiffarihenkeä parhaimmillaan noudattava. Operaatioihin suunniteltu kahden kaljan sääntö ei siis ollut käytössä.

Kahta juhlaa –kaavan voisi siirtää sellaisenaan vaikka risteilylle eli pari vapaamuotoista puhe-esitystä, mahdolliset muistamiset ja vasta sitten Kahta kaljaa –sääntöä kaksin käsin rikkomaan. Laivaympäristö poikkeaa hotelliympäristöstä oikeastaan vain siinä, että laivalta ei ole varaa myöhästyä, mikä muutamille veljille tiedoksi annettakoon.