Viikon puheenaihe rauhanturvaamiskentällä oli 21 filippiiniläisen rauhanturvaajan sieppaaminen Golanin kukkulalla. Tämä tapaus päättyi onnellisesti, mutta tapauksessa oli ainekset pahempaankin katastrofiin.

Yleinen olettamus on, että suomalaiset rauhanturvaajat lähetetään hieman rauhallisempiin paikkoihin ja kaikilla on asianmukainen koulutus ja kokemus selvitä tukalistakin tilanteista. Muutoinkin yleinen asenne suomalaisia kohtaan on hieman lempeämpi kuin esim. amerikkalaisia.

Lintukotoajattelu on ihan kiva, mutta maailmalla kaikki on mahdollista, niin kuin myös suomalaisten osalta on huomattu viime aikoina: joskus miesylivoima ja yllätyksellisyys ovat vaan liikaa. Muutaman sotilaan vammautumiseen tai menehtymiseen on organisaation puolelta varauduttu, mutta mitä sitten, jos ikävät tapahtumat koskettavatkin joukkuetta, komppaniaa tai kokonaista pataljoonaa? Tilannealueella homma hoituu oman organisaation puitteissa, mutta noissa ikävissä tapauksissa asia koskettaa myös kaikkia rauhanturvaajan läheisiä, jotka joutuvat elämään koti-Suomessa pelossa ja epävarmuudessa sen pienen tietovirran ja mahdollisten eri maiden puolueellisten uutisointien varassa.

Hannu Piispanen on hoitanut rauhanturvaajaliiton henkisen tuen asioita eteenpäin ja hänet on nimetty RAY:n rahoittaman Rauhanturvaajat vertaisina 2013-2016 –vertaistuen hankkeen määräaikaiseksi projektipäälliköksi. Hiljalleen herää tunne, että rauhanturvaajia ja heidän omaisiaan ei jätetä kotiutumisen jälkeenkään, vaikka kentällä tapahtuisi ikäviäkin asioita. Hyvä, että tässä on myös omaiset huomioitu. On tärkeää, että rauhanturvaajan omaiset voivat hyvin, koska se on tärkeä osa myös rauhanturvaajan hyvinvointia.

• Edellinen
• Seuraava