skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Kriisit yllättävät aina

Kirjoitus on julkaistu Laskuvarjojääkärikillan lehdessä Keskuslukko 1/2005

Vahingot eivät tunnetusti tule kello kaulassa, kuten eivät kriisitkään. Paljon puhetta on kuultu kriisinhallinnasta, mutta on myös syytä asettaa perustava kysymys: Ovatko kriisit ylipäänsä hallittavissa?
Näyttää lisäksi siltä, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa on aivan liiaksi totuttu jättämään turvallisuudesta huolehtiminen viranomaisten vastuulle. Silti tunnetaan aika huonosti valmiuden ylläpitoon kehitettyjä järjestelyjä ja niiden toimintaperiaatteita. Kriiseihin varautuminen ei koskaan voi olla täydellistä, mutta silti järjestelmältä on vaadittava perustavaa toimintakykyä. Se on eri asia kuin “kaikesta huolehtiminen”.

“Perinteisiin kriiseihin” on varauduttu

Joulukuun lopulla koettu Intian valtameren luonnonkatastrofi on sen kohteeksi joutuneille ollut tuhoisa ja kaikin puolin traaginen tapahtuma, mutta se toi esille myös ajankohtaisia yhteiskunnan kriisinkestokykyyn liittyviä ongelmia. Johtamisjärjestelmää on tarpeen kehittää, joskin samalla pitäisi välttää “hajonnan perässä juoksemista”, kuten tulenjohdon kouluttajat tietävät. Yksittäisestä, erittäin harvinaiseksi luokiteltavasta tapahtumasta saatetaan tehdä liiaksi yleistäviä johtopäätöksiä, jotka pahimmillaan korjaavat valmiusjärjestelmää kokonaisuuden kannalta väärään suuntaan.
Ulkopoliittisessa instituutissa tehdyssä tutkimuksessa, jonka tulokset ovat luettavissa kirjassa Suomi ja kriisit (Gaudeamus, 2003), analysoitiin suomalaista kriisipäätöksentekoa saatujen kokemusten perusteella ja verrattiin myös ulkomailla tehtyihin havaintoihin. Kriiseillä on yhteisiä piirteitä, lähinnä aikapula ja tunne keskeisten arvojen uhanalaisuudesta mutta myös kansallisia, maan sijainnista, koosta ja historiasta selittyviä erityispiirteitä.
Tutkimuksessa todettiin suomalainen kriisinhallinta hyvin toimivaksi “perinteisissä kriiseissä”. Yhteiskunnan kriisivalmiutta on meillä pidetty korkealla tasolla kylmän sodan päättymisen jälkeen, kun muualla jo ryhdyttiin purkamaan sodan varalle luotuja järjestelmiä. Valtakunnalliset ja alueelliset maanpuolustuskurssit täydennettyinä vapaaehtoiskoulutuksella ovat levittäneet tietoa poikkeusoloihin varautumisesta ja tuottaneet toiminnallisia perusvalmiuksia laajalti yhteiskuntaan.
Viime vuosina on kuitenkin jouduttu toteamaan, että lisääntynyt kansainvälistyminen ja nopeutunut tiedonvälitys ovat muuttaneet rajusti kriisijohtamisen toimintaympäristöä. Siitä ovat hätäisimmät jo tehneet johtopäätöksen, että vanhoilla kokemuksilla ja niiden pohjalle rakennetulla järjestelmällä ei olisi enää mitään käyttöä. Väite on täysin väärä ja osoittaa lähinnä heikkoa asiaan perehtymistä.

“Uudet uhkat” täydentävät vanhoja

Uusiin vaatimuksiin on vastattu muun muassa valtioneuvoston marraskuussa 2003 tekemällä periaatepäätöksellä yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta, johon liittyi myös strategiamuistio. Kehittämislistan kärkeen asetettiin tilannekuvan muodostaminen ja tiedottaminen. Samalla todettiin myös tarve ottaa periaatepäätös kriittiseen tarkasteluun jo vuonna 2006, kun on saatu kerätyksi ensimmäiset kokemukset.
Valmiusjärjestelmä on siis periaatteiltaan kunnossa ja vastuualueet määritelty siten, että kaikki viranomaiset huolehtivat oman tehtäväalansa toimenpiteistä myös yhteiskunnan häiriötilanteissa tai poikkeusoloissa. Toiminnan käynnistämisen nopeuttamiseksi Suomessa on järjestetty valmiusharjoittelu kansainvälisen vertailun hyvin kestävällä tavalla.
On kuitenkin ymmärrettävää, että valmiussuunnittelu sekä virkamiesten ja poliittisten päättäjien lyhyet harjoitusjaksot eivät sinänsä takaa toiminnan sujumista yllättävissä tilanteissa, eikä kaikkien alojen viranomaisilla ei voi olla poikkeustilanteiden vaatimaa peruskoulutusta. Järjestelmän on silti kestettävä myös inhimilliset epäonnistumiset ja virheratkaisut, teknisistä ongelmista puhumattakaan. Niitä ei voida pitää minään poikkeustapauksina vaan normaalisti kriisin kuvaan kuuluvina.

Kriisien luonne-erot otettava huomioon

Kun ajatellaan koettujen ja tulevien kriisien moninaisuutta, on helppo torjua ajatus, että kaikenlaisiin tilanteisiin pitäisi varautua juuri niihin tarkoitetuilla valmisteluilla. Poliittiset, sotilaalliset ja taloudelliset kriisit ovat luonteeltaan ihmisten aiheuttamia, ja niissä on usein aktiivinen vastapuoli, joka pyrkii aiheuttamaan tuhoja ja muita vaikeuksia. Tällaiset tilanteet kehittyvät yleensä pitkähkön ajan kuluessa ja niillä on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Varsinainen kriisin kärjistymisvaihe saattaa noissakin tapauksissa olla lyhyt ja yllättävä. Ajateltakoon vaikkapa talvisodan syttymistä vuonna 1939 tai Viipurin menetystä kesällä 1944. Suomen kokema talouslama 1990-luvun alussa kehittyi verraten hitaasti mutta kärjistyi äkkiä kriisiksi, jonka ratkaisemiseksi tarvittiin nopeita, voimakkaita päätöksiä. Sen sijaan onnettomuustilanteet ovat äkillisiä ja niitä sattuu usein, mutta riskitaso ei ole suuruudeltaan sotaan tai vastaavaan, koko kansakuntaa ravisuttavaan kriisiin verrattava.
On olemassa vaara, että viimeksi koettu kriisitilanne lyö liiaksi leimansa koko järjestelmän kehittämiseen. Viime viikkoina on kuultu lukemattomia, hyvää tarkoittavia mutta kokonaisuuden toimintakyvyn kannalta hyvinkin kyseenalaisia ehdotuksia Suomen kriisivalmiuden parantamiseksi. Alan asiantuntijoiden ja päättäjien tehtävänä on poimia kokemuksista ja ehdotuksista sellaiset seikat, joilla on yleispätevää merkitystä.

Sotakokemukset syytä käyttää hyödyksi

Myös nykyisten “siviilikriisien” hallinnassa kannattaa pitää mielessä vuosisatojen kuluessa kertyneet kokemukset sodista ja muista poikkeustilanteista. Kansat ja yksittäiset ihmiset näyttävät reagoivan suunnilleen samoin, kuin on kuvattu jo klassisissa kertomuksissa, alkaen Thukydideen kirjasta Peloponnesolaissota 2400 vuotta sitten tai Napoleonin sodista kertoneessa Leo Tolstoin teoksessa Sota ja rauha.
Carl von Clausewitzin keskeinen havainto oli, että sodat ovat aina järkyttävä kokemus ihmisille ja he alkavat käyttäytyä arkielämästä suuresti poikkeavalla tavalla. Mitkään ennakkosuunnitelmat eivät tositilanteessa toimi siten kuin on luultu, eikä mikään suju juuri siten kuin on käsketty tehdä. Kaikkeen toimintaan kriisioloissa liittyy kitkaa, sillä ihmiset pelkäävät, väsyvät ja ovat alttiina villeille huhuille, jotka kuohuttavat mieliä.
Clausewitzin ajoista ei sodan ja kriisien luonne ole periaatteessa paljonkaan muuttunut, mutta tilanteet ovat monitahoisempia ja nopeusvaatimukset kasvaneet. Merkittäväksi tekijäksi kasvanut media on pahimmillaan “kitkaa”, joka haittaa vakavasti tehtävän suoritusta, mutta sitä on myös opittava käyttämään hyödyksi.

Johtaminen ja tiedottamisen ongelma

Kriisitilanteiden uusia piirteitä on juuri kansainvälisyys ja joukkotiedotuksen merkityksen kasvu. On vaikea edes kuvitella vakavaa Suomea koskevaa kriisitilannetta, jossa nuo tekijät eivät olisi vahvasti läsnä. Voidaan myös väittää, että jokainen kriisinhallintaan osallistuva, johtaja tai “kentällä” toimiva, joutuu osapuoleksi kovaan mediapeliin.
On tärkeää huolehtia siitä, että kriisitilanteen operatiivinen johto voi täysin keskittyä päätehtäviinsä. Ihannetapauksessa operatiivisen johdon pitäisi sulkeutua suojattuun johtokeskukseen ja jättää muiden vastuulle median ja suuren yleisön tiedontarpeen palvelu.
Suomessa kriisitilanteiden johtamisesta vastaa valtioneuvosto, joka edelleen on antanut operatiivisen johtamisvastuun valmiuspäälliköille sekä heidän alaisilleen virkamiehille ja vapaaehtoistyöntekijöille. Poliittisen johdon on tehtävä linjapäätöksiä ja yhdessä tiedottajiensa kanssa huolehdittava siitä, ettei syyllisiä etsivä media ja lukemattomat aktiiviset mielipiteiden esittäjät pääse sekoittamaan operatiivisen johdon työtä.
Yhä tärkeämmäksi on tullut myös kansalaisten pitäminen tietoisena tilanteesta ja sen vaatimista toimista. Yhteistyötä valtiojohdon ja alueellisten viranomaisten sekä toisaalta median kanssa on valmisteltu, mutta tositilanteessa se ei ehkä toimi suunnitellulla tavalla.
Palautettakoon mieleen, mitä oppia Yhdysvalloissa saatiin syksyllä 2001, kun terrori-iskusta ja “jauhekirjeistä” syntyi vakava kriisi. Tutkijat laativat tiedottajille seuraavan ohjeen:
1. Omaksu käytäntö tiedottaa täsmälleen, mitä asiasta tiedetään ja mitä ei, sekä anna informaatio välttäen holhoavaa sävyä.
2. Vältä spekulaatioita, äläkä koskaan sekoita keskenään faktoja ja vakuutteluja.
3. Selvitä yksityiskohtaisesti toimenpiteet, joita tehdään uhkan torjumiseksi.
4. Suosittele täsmällisiä toimia, joilla kansalaiset voivat suojata itseään.

Tavoitteeksi toimintavarmuus

Valmiusjärjestelmää kehitettäessä kannattaa käyttää hyväksi sotatoimien johtamisesta saatuja kokemuksia, sillä myös “siviilikriiseissä” toimii pitkälti sama logiikka. Carl von Clausewitzin oppien mukaan sodassa - kuten muissakin kriiseissä - tapahtuu aina yllätyksiä ja ihmiset käyttäytyvät arvaamattomalla tavalla, kun he väsyvät, pelkäävät ja joutuvat alttiiksi huhuille. Mikään suunnitelma ei toimi niin, kuin on etukäteen ajateltu, vaan yllätykset ja kitkatekijät vaativat uusia päätöksiä, jotka on tehtävä puutteellisten tilannetietojen pohjalta.
Poikkeustilanteisiin varautumisessa ainoa varma lähtökohta on olettaa, että kriisit yllättävät aina ja on kyseenalaista, voidaanko niitä edes kunnolla hallita. Siksi valmiusjärjestelmällä tulee olla perusrakenne kunnossa, tiedonkulku varmistettu ja henkilöstö koulutettu. Yksityiskohtainen suunnittelu kannattaa ulottaa vain alkuvaiheeseen, ja on ylläpidettävä valmiutta tilanteenmukaiseen johtamiseen.
Järjestelmän on toimittava riippumatta siitä, tekevätkö yksittäiset ihmiset vääriä päätöksiä tai peräti lamautuvat toimintakyvyttömiksi. Kriisinhallinnan onnistuminen mitataan kokonaisuuden tuottamien tuloksien perusteella, ei sillä, mitä kukin henkilökohtaisesti on saattanut kokea.

Pekka Visuri
Valtiotieteen tohtori, eversti evp
Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti

Mitä terrorismi on?

Terrorismi, terroristi ja terroriteko – siinä yleisessä keskustelussa nykyään usein viljeltyjä käsitteitä. Yhdysvalloissa kolme vuotta sitten tapahtuneen terrori-iskun jälkeen terrorismiin viittaavien sanojen käyttö on varmasti moninkertaistunut ja samalla myös sanojen löysä, ajattelematon tai harkitun väljä käyttö.

Sanotaan, ettei sanalle ”terrorismi” ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Ehkä näin on, ja ehkä kaikki eivät edes halua, että käsitteellä olisi yksiselitteinen merkitys. Mutta miltä terrorismi näyttää käytettävissä olevien määritelmien valossa? Onko terroristi- tai terrorismi-sanojen käytön pääsyy lopulta tarkoitushakuinen leimaaminen?
 
Valitsimme sattumanvaraisesti kolme esimerkkiä länsimaisesta terrorismin määritelmästä:

  1. Webster's University Dictionary: systemaattinen väkivallan käyttö, kauhun levittäminen ja pelottelu tavoitteen saavuttamiseksi.
  2. US Dept of Defence: laskelmoitu väkivallan käyttö tai sillä uhkaaminen pelon aikaansaamiseksi, tarkoituksena pakottaa tai pelotella hallituksia tai yhteiskuntia päämäärien tavoittelemiseksi, jotka ovat yleensä poliittisia, uskonnollisia tai ideologisia.
  3. FBI: terrorismi on voiman tai väkivallan laitonta käyttämistä henkilöitä tai omaisuutta kohtaan, tarkoituksena pelotella tai pakottaa hallitusta, siviiliväestöä tai niiden osaa poliittisten tai sosiaalisten tavoitteiden ajamiseksi.


Yllä esitetyistä voidaan koota vaikkapa seuraavanlainen määritelmä: terrorismi on väkivallan tai sen uhkan kohdistamista siviiliväestöön tavoitteen saavuttamiseksi. Terrorismi on eräänlaista aseellista propagandaa, se on psykologista sodankäyntiä (Psy-ops).

Terroritekojen propagandavaikutus on suuri ja eri osapuolet tekevät kaikkensa pyrkiessään hyötymään niistä. Siitä syystä neutraali objektiivinen määritelmä ja sen johdonmukainen soveltaminen ilman poliittisesti värittynyttä asennetta on tärkeää mahdollisimman todenmukaisen kuvan saamiseksi. Erilaisia siviiliväestöön kohdistettuja tekoja tulisi arvioida neutraalisti ilman, että kiinnitämme huomiota seikkoihin, joita määritelmätkään eivät ota huomioon. Määritelmien valossa ei ole merkitystä sillä, kuljetetaanko pommi kohteeseen räjähdevyön vai ohjuksen muodossa tai antaako käskyn suurvalta-armeijan kenraali vai luolassa piileskelevä parrakas taistelija.

Terroriteoista on vaikea saada puolueetonta ja syvällistä tietoa. Terroriteot ovat osapuolten propagandasodan polttopisteessä ja tiedottaminen niistä on usein tahallisen vääristeltyä tai muuten vääristynyttä ja epäluotettavaa. Tiedottamisessa haetaan suurinta mahdollista poliittista hyötyä. Valitettavan usein toistetut valheet myös kirjataan historiaan ja muutamat analyyttiset tutkimukset unohdetaan..
 
Motiivit

Terroritekojen tekijästä tai varsinkaan sen taustavoimista ei usein saada täyttä varmuutta. Motiivi terroriin saattaakin olla useammalla eri taholla. Sotatoimialueitten ulkopuolella tapahtuvien terroritekojen motiivit ja mahdolliset taustavoimat voidaan jakaa ainakin seuraavalla tavalla:

1.  Maan oma hallitus, asevoimat, turvallisuuselimet tai niihin sidoksissa oleva yksityinen sektori:

Terroriteon järjestäminen on kaikkein helpointa niille organisaatioille, jotka vastaavat maan turvallisuudesta. Motiivit tälle toiminnalle ovat lukuisat. Median huomion vetäminen pois ei-toivotuista aiheista ja kansalaisten hallitseminen uhkakuvien avulla, kansalaisvapauksia rajoittavan ja turvallisuuselinten valtaa lisäävän lainsäädännön läpivieminen, rahoituksen lisääminen kyseisille elimille ja eri organisaatioiden keskinäinen valtataistelu. Hallituksella saattaa myös olla tarve järjestää provokaatioita aloitettavan sodan perustelemiseksi tai jonkin etnisen tai muun ryhmän demonisoimiseksi.

Teot voivat olla tuhoisiakin ja aiheuttaa paljon ihmisuhreja, mikäli halutaan aiheuttaa suuttumusta väestön keskuudessa. Tähän kategoriaan viittaavat väitteet pyritään tekemään naurunalaisiksi kutsumalla niitä salaliittoteorioiksi. Esimerkkinä syyskuun 1999 salaperäiset kerrostaloräjäytykset Moskovassa ja parilla muulla paikkakunnalla. Kreml käytti räjäytyksiä syynä hyökätä de facto –itsenäiseen Tšetšeniaan. Räjäytysten epäillään yleisesti olleen Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n työtä.

2.  Separatistinen tai muu maan sisäinen oppositio- tai vastarintaryhmä
Valtiosta irti pyrkivä sotilaallisesti alakynnessä oleva separatistiryhmä voi pyrkiä järkyttämään maan poliittista järjestelmää ja kansalaismielipidettä järjestämällä suurta huomiota herättäviä iskuja. Liiallista siviiliuhrien aiheuttamista on vältettävä. Iskut kohdistetaankin siksi usein tarkoin valittuihin valtiollisiin kohteisiin. Erilaisilla panttivankitilanteilla pyritään pakottamaan vastapuoli neuvotteluihin ja saamaan julkisuutta omalle asialle. Usein halutaan voittaa valtaväestön sympatioita kohtelemalla panttivankeja hyvin
3.  Toinen valtio ja sen tukemat ryhmät
Toinen valtio saattaa olla kiinnostunut maan destabilisoimisesta järjestämällä terroritekoja. Motiivi saattaa olla hallituksen alistaminen omaan tahtoon, maan hajottaminen pienempiin osiin, luonnonvarojen haltuunotto, hallituksen vaihtaminen tms. Voidaan järjestää vaikkapa etnisten ryhmien välisiä veritekoja, jotka uhkaavat syöstä maan sisällissotaan. Toinen valtio käyttää toimintaan tyypillisesti jotain maan sisäistä ryhmää tai maasta kotoisin olevia agentteja. Tästä esimerkiksi kävisi presidentti Carterin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Zbigniew Brzezinkin ideoima ja CIA:n toteuttama Afganistanin destabilisointi vuonna 1979 puoli vuotta ennen NL:n miehitysoperaatiota.
4.  Ylikansallinen järjestö (tai muu toimija)
Terroritekojen taustalla saattaa olla myös jokin ylikansallinen järjestö, jolla on omia ideologisia, valtapoliittisia, uskonnollisia tai taloudellisia intressejä toimintaansa.

Monet terroriteot ovat sekamuotoja edellä esitetyistä ja julkisuuteen pyritään kovin usein esittämään harhaanjohtava kuva todellisista taustavoimista.

 False flag -terrorismi

Toisen osapuolen nimissä suoritettavat, yleistä suuttumusta herättävät teot ovat tehokas keino tehdä mustamaalaavaa propagandaa. Tyypillisesti näin toimii valtio jotain oppositio- tai separatistiryhmää tai sen aseellista järjestöä vastaan. Teot voivat kohdistua järjestön kannattajakuntaa vastaan, jolloin pyritään murentamaan sen kannatuspohja, tai valtaväestöä kohtaan, jolloin pyritään aiheuttamaan suuttumusta radikaalien vastatoimenpiteitten oikeuttamiseksi. Median taitava hyväksikäyttö on avainasemassa.

Valtiollisten turvallisuuselinten taistelu separatistijärjestöä vastaan voi pitää sisällään seuraavia periaatteita:

  1. Järjestön soluttaminen, tavoitteina ensin tiedonhankinta, sitten järjestön ohjailu ja jopa kaappaaminen.
  2. Radikaalin alajärjestön perustaminen järjestön sisälle tai kokonaan erilleen. Tarkoituksena on heikentää ja hajottaa alkuperäistä järjestöä. Esimerkkeinä vaikkapa Israelin turvallisuusviranomaisten tukemat PLO:n kilpailijat Hamas ja Jihad.
  3. Kontrollissa olevan radikaalin järjestön ohjaaminen tuhoisien terroritekojen tielle, jolloin koko separatistiliikkeen maine ja kannatus saadaan tuhottua. Separatistiliikkeen sisälle saadaan luotua jännitteitä ja mahdollisesti jopa sisäisiä välien selvittelyjä.
Hannu Yli-Karjanmaa
(kirjoitus on kirjoittajan itsensä tekemä lyhennelmä Suomen Sotilas -lehdessä julkaistusta artikkelista)

Tie, jolta ei paluuta?

Syyskuussa 2005 tanskalainen lehti Jyllands-Post kehotti luonnostelemaan kuvan profeetta Mohammedista. Kuvat julkaistiin lehdessä syyskuun lopussa. Piirrokset aiheuttivat voimakkaat reaktiot monissa muslimimaissa. Saudi-Arabiassa, Arabi Emiraateissa, Kuwaitissa, Libyassa, Iranissa ja Syyriassa syntyivät voimakkaimmat protestit. Tanskan oikeistopuolueen johtaja syytti ”Den danske Islamske gruppenin” johtajaa maanpetturuudesta, koska hän oli lähettänyt delegaatioita Tanskasta Lähi-itään. Delegaatiot kehottivat Lähi-idän maita boikotoimaan Tanskaa. 10. tammikuuta norjalainen kristillinen lehti julkaisi samat profeetta kuvat.

Näistä tapahtumista sai alkunsa vyörymä, jollaista ei ole ennen koettu Skandinaviassa. Olemme tottuneet näkemään televisiosta, kun ihmiset polttavat Israelin ja USA:n lippuja. Ne eivät enää herätä kovin paljoa kummastusta. Nyt kun poltetaan Norjan ja Tanskan lippuja, niin se herättää ihan erilaisia tuntemuksia meissä. Meissä, jotka asumme pohjoismaisessa lintukodossa. Norjassa ja Tanskassa on puolusteltu kuvien julkaisua sananvapaudella. Tanskan pääministeri kieltäytyi tapaamasta Lähi-idän edustajia, vedoten Tanskan lehdistön vapauteen. Se oli kuin olisi heittänyt bensaa liekkeihin. Tekikö Tanska tässä virheen, joka maksaa heille paljon? Onko sananvapaus ilman vastuuta todellista vapautta? Näistä kysymyksissä keskustellaan paljon tänään Tanskassa ja Norjassa.

Monien mielestä Tanskan ja Norjan ei tule pyytää virallisesti anteeksi muslimeilta. Tällöin he vetoavat länsimaisen sananvapauden ja demokratian puolesta. Voidaanko antaa pirulle pikkusormi, he kysyvät. Toisten mielestä hallituksen tulisi pyytää anteeksi, jotta talouselämä ei kärsisi ja kaikki pääsisivät helpommalla.

Mutta ovatko nykyiset tapahtumat pelkästään piirrosten syytä?

Islam on vahvistunut Euroopassa viime aikoina. Ongelma syntyy, kun konservatiivinen islamin usko törmää Länsi- Euroopan liberaalin kulttuurin kanssa. Liberaali elämäntapa kuvaa länsimaista yhteiskuntaa. Tanska ja Norja ovat avanneet oviaan muille kulttuureille kymmeniä vuosia. Samoin konservatiivi-kristityt ovat saaneet sananvaltaa. Erilaiset kulttuurit ja uskonnot ovat pohjoismaissa normaalia ja yhteiselo on sujunut hyvin. Mutta, jos fundamentalistinen islam saa lisää kannatusta, saamme heittää hyvästit pohjoismaiselle rauhallisuudelle. Radikaali islam on harvinaista meidän yhteiskunnassa. Ongelmana ei ole yksittäisen muslimin usko. Uskonnon vapaus kuuluu pohjoismaiseen kulttuuriin. Ongelmana on islamin vaatimus oikeudelliseen ja kulttuuriseen dominanssiin maissa, joissa islam on jo etabloitunut. Tänään uskonnolliset fanaatikot muslimimaissa yrittävät pakottaa Tanskan ja Norjan demokraattiset hallitukset nöyryyttävästi polvistumaan Mohammed-piirrosten vuoksi. Valtaa vai sananvapautta?

Seurauksia

Islaminmaiden protestit ovat aiheuttaneet suuria taloudellisia tappioita tanskalaisille ja norjalaisille yhtiöille. Norja on suuri öljyntuottajamaa ja heillä on paljon öljyalan teollisuutta Lähi-idässä. Irakissa on jo irtisanottu sopimuksia norjalaisen öljy-yhtiön kanssa. Iran uhkasi samaa, mutta perui uhkauksensa. Kuinka pitkäaikaisiksi nämä taloudelliset boikotit jäävät, ei tiedä kukaan. Suurlähetystöjen poltot, lippujen polttamiset ovat saaneet norjalaisten tunteet voimakkaasti liikkeelle. Tänään puhutaan jopa avoimesta muslimivihasta, jonka hallitus tietenkin kieltää. Ihmiset ovat lähettäneet uhkailusähköposteja islamistillisille organisaatioille. Tekstiviestikampanjoissa uhkaillaan muslimeja. Norjassa asuu kymmeniä tuhansia muslimia. Monet heistä ovat palveluammateissa. Norjalaiset ovat avoimesti osoittaneet vihaansa, esimerkiksi jättäneet nousematta muslimin näköisen taksikuskin kyytiin. Kaduilla on uhkailtu ihmisiä. Kiinnostavaa on se, ovatko näin tunteensa näyttävät norjalaiset tavallista kansaa vai fanaatikkoja? Fanaattisuutta molemmin puolin. Olemmeko nyt tosiaan sellaisella tiellä, jolta ei ole enää paluuta?

Markus Pikkarainen


Persianlahden kuuma kaksoiskriisi

Amerikassa on arvostelu presidentti George W. Bushia ja hänen tukijoitaan kohtaan koventunut Irakin sodan vuoksi, samalla kun uusi kriisi Iranin kanssa käy yhä kuumemmaksi. Mikään ei ole mennyt lupausten mukaisesti “ristiretkellä demokratian ja vapauden puolesta”.

Kun Irakista ei löytynyt väitettyjä joukkotuhoaseita, Bushin hallinto alkoi perustella  hyökkäystä koko Lähi-itää koskevalla esimerkkivaikutuksella, joka saataisiin Irakin muuttamisesta demokratian mallimaaksi.

Neljän kuukauden kuluttua Irakin vaaleista ei hallitusta ole saatu syntymään. Sodan tuhot ja kustannukset ovat paisuneet ainakin kymmenkertaisiksi alkuperäislaskelmista. Amerikkalaissotilaita on kuollut 2 400 ja haavoittunut 20 000, puhumattakaan irakilaisuhreista. Luotettaviksi arvioitavien laskelmien mukaan maaliskuussa 2003 alkanut sota on aiheuttanut ainakin 100 000:n ja todennäköisesti 200 000 irakilaisen kuoleman.

Irakin sodan kustannukset karanneet

Korkea amerikkalaisupseeri kertoi äskettäin, että sotakustannukset ovat kohonneet yhdeksään miljardiin dollariin kuukaudessa. Nobelilla palkittu taloustieteilijä Joseph Stiglitz puolestaan arvioi sodan tulevan maksamaan amerikkalaisille ainakin 1000 miljardia dollaria, mikä summa kattaisi Suomen valtion budjetin 25-kertaisesti. Kulujen kaksinkertaistuminenkaan ei ole suljettu pois laskuista.

Sotakustannukset rasittavat jo pahasti maailman johtavan suurvallan kansantaloutta, kun budjettivaje kasvaa kilvan vaihtotasevajeen kanssa. Rahat eivät enää riitä liittolaisten ostamiseen ja vihollisten lahjomiseen omalle puolelle, kuten tapahtui vielä Afganistanin sodan alkaessa syksyllä 2001.

Irakin jälleenrakennuksen odotettiin tuottavan hyviä kauppoja tarvikkeiden toimittajille ja rakentajille. Turvallisuustilanteen heikkeneminen on kuitenkin karkottanut ulkomaisia yrittäjiä ja nostanut suojaamisen vaatimat kustannukset pilviin. Lisäksi korruption kitaan on kadonnut niin valtavia summia, että amerikkalaiset veronmaksajat kyllästyivät. Jälleenrakennukseen on käytetty budjettivaroja jo 20 miljardia dollaria, mutta täksi vuodeksi on varattu vain 100 miljoonaa dollaria, jotka kuluvat vankiloiden rakentamiseen.

Katseet Iraniin: ydinaseet apuun?

Puheet demokratian levittämisen hyödyllisyydestä ovat myös vaimentuneet, kun Iranin vaikutusvalta on kasvanut Irakissa shia-muslimien avulla.Yhdysvaltojen hallitus keskittyykin nyt enemmän Irakin naapurimaan Iranin kovistelemiseen kääntääkseen huomion pois epäonnistumisista Kaksoisvirtojen maassa.

Normaalijärjellä ajatellen kukaan ei uskoisi, että Bush lähtee uudestaan lyömään päätään “Karjalan mäntyyn” toistamalla Iranin suhteen samat vääristellyt perustelut sekä poliittiset ja sotilaalliset virheet, joita on tehty Irakin sodan yhteydessä. Selitys löytyy ideologian puolelta.

Amerikkalainen veteraanitoimittaja Seymour Hersh julkaisi äskettäin suurta huomiota herättäneen artikkelin, jossa hän totesi Bushin avustajineen kulkevan omaa tietään arvostelusta välittämättä. He ovat asettaneet päämääräkseen Iranin hallituksen vaihtamisen amerikkalaismieliseen. Tarkoitus on palauttaa tilanne 30 vuotta taakse päin, aikaan, jolloin Iranin shaahi hallitsi Yhdysvaltojen tuella ja halvan öljyn saanti oli turvattu.

Hershin tietolähteiden mukaan Bush kertoo lähipiirilleen, että Iranin presidentti on uusi Hitler, joka on kukistettava mihin hintaan hyvänsä. Tällöin ei saisi myöskään ydinaseiden käyttöä sulkea pois, jos tavanomaiset pommit eivät tehoa.

Hyökkäystä Iraniin valmistelevat uskovat, että “riittävän kauan jatkuva pommitus nöyryyttäisi Iranin uskonnollisen johdon ja nostaisi kansan kapinaan sitä vastaan”. Ajatus on siis sama, jonka mukaan Saksan kaupunkeja tuhottiin toisessa maailmansodassa yksi toisensa jälkeen. Silloin tuloksena ei kuitenkaan ollut kapina vaan vastarinnan tiivistyminen.

Iran vastaa voimalla

Myöskään Iranin hallitus ei osoita merkkejä peräytymisestä. Presidentti Ahmadinejad nauttii laajaa kansansuosiota toisin kuin useimmat Lähi-idän hallitsijat. Ulkoinen painostus vain lisää hänen kannatustaan sekä kotimaassa että yleisemminkin muslimien keskuudessa.

Yhdysvaltojen on pakko ottaa huomioon, että Iran on voimiltaan aivan toista luokkaa kuin Irak, joka sekin on jo tuottanut tarpeeksi vaikeuksia. Iranin 70 miljoonan väestö on kolme kertaa suurempi kuin Irakin ja selvästi yhtenäisempi.

Iranin asevoimat ovat vahvistuneet runsaiden öljy- ja maakaasutulojen ansiosta. Siitä osoituksena oli pari viikkoa sitten Persianlahdella pidetty sotaharjoitus, jossa esiteltiin huippumodernia kalustoa. Vaarallisimmaksi arvioitiin uusi ballistinen ohjus, jonka kantomatka ulottuu Israeliin. Laivastoille uhkaavaksi koetaan myös venäläisperäinen torpedo, sillä sen nopeus ylittää kolminkertaisesti tavanomaiset mallit.

Jos amerikkalaiset ryhtyvät pommittamaan Irania, heidän on varauduttava kohtaamaan monenlaisia vastatoimia. Iran voi vakavasti häiritä liikennettä Persianlahdella ja erityisesti Hormuzin salmessa, mitä kautta kulkee peräti 40 prosenttia maailman öljylaivoista.

Iranin tueksi asettuisivat myös Irakin shia-muslimit ja Libanonin Hizbollah-järjestö, jotka kykenevät käynnistämään sissisodan. Iranin voimavarat ja edullinen maantieteellinen asema tarjoavat Irakiin verrattuna paljon paremmat mahdollisuudet kestää poliittista ja sotilaallista painostusta tai suoranaisia hyökkäyksiä.

Venäjä ja Kiina tukevat Irania

Kansainvälisesti merkittävintä lienee Kiinan ja Venäjän tuki. Kiina saa suuren osan öljystään Iranista, ja Venäjä toimittaa sinne aseita sekä ydinvoimaloiden tekniikkaa. Ne eivät helpolla asetu Yhdysvaltojen puolelle kiistelyssä Iranin kanssa.

Ennen hyökkäystä Irakiin amerikkalaiset laskivat, että Saddam Husseinin kukistumisen jälkeen öljyn hinta saataisiin pysymään edullisena, noin 25 dollaria tynnyriltä. Tynnyrihinta maailmanmarkkinoilla nousi juuri 70 dollarin tasolle, minkä myös suomalaiset huomasivat asioidessaan bensiiniasemilla. Tuosta ennätyksellisen korkeasta hinnasta vähintään 10 dollaria on Irakin “sotalisää”, ja Iranin kriisi on nostanut hintaa saman verran. Hyökkäys Iraniin aiheuttaisi hintapiikin, joka voi rikkoa jo 100 dollarin rajan.

Kuka lähtee “pitkään sotaan”?

Yhdysvaltojen strategian suunnittelijat ovat alkaneet puhua terrorismia vastaan käytävästä “pitkästä sodasta “, jota verrataan lähes puoli vuosisataa kestäneen kylmän sodan aikaan. Terrorismi määritellään väljästi kattamaan lähes kaikki Yhdysvaltojen vastustajiksi luokitellut ryhmittymät ja valtiot, painopisteen ollessa eteläisessä Aasiassa. Käytännössä Yhdysvaltojen päävastustajana pidetään jo Kiinaa, vaikka kiistat ovatkin toistaiseksi keskittyneet talousasioihin.

Parhaillaan amerikkalaiset kokoavat laajaa liittokuntaa pitkän sotansa käymiseen, mutta innokkaita ei ole paljon löytynyt. Tähän liittyi myös Suomen lehdissä noteerattu pikku uutinen Yhdysvaltojen halukkuudesta myöntää Australialle, Uudelle Seelannille, Ruotsille ja Suomelle “Naton edistyneen kumppanin” asema, sillä maksajia kaivataan mukaan kipeästi. Toisaalta tilanteen kuumeneminen Persianlahdella tuskin saa Suomessakaan kovin monia innostumaan ajatuksesta lähteä uusiin siirtomaasotiin Aasiaan.

Pekka Visuri
Valtiotieteen tohtori, eversti evp
Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti

Lähi-idässä palaa taas - mitä uutta?

Pinnalta katsottuna Lähi-idän tapahtumien kaava on vanha tuttu. Ensin Israelia vastaan taistelevat ryhmittymät tekevät hyökkäyksiään ja sitten Israelin asevoimat iskevät suurella voimalla takaisin.
Koston kierrettä on jatkunut jo yli puolen vuosisadan ajan eikä loppua näy. Silti asetelmassa on uusia piirteitä, jotka helposti jäävät dramaattisten uutiskuvien varjoon. Kokemuksesta myös tiedetään, etteivät kriiseissä tapahtumien todelliset syyt yleensä ole niitä, mitä osapuolet aluksi esittävät.

Vanhaa ja uutta sekaisin

Lähi-idän “suuressa kuviossa” vanhaa on jatkuvasti ratkaisematon Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti, johon ajoittain on kytkeytynyt myös laajemmin arabi- ja muslimimaita. Merkittävin muutostekijä on ollut kylmän sodan päättyminen. Osapuolilla ei ole enää yhtä vahvoja tukijoita ja samalla hillitsijöitä, kuin oli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen kamppaillessa toisiaan vastaan.
Amerikkalaiset ovat kylläkin voineet jatkaa Israelin tukemista pelkäämättä suoranaisia vastatoimia, mutta Washingtonissa on jouduttu pitämään mielessä myös suhteet arabimaihin. Tämä näkyi varovaisuutena erityisesti Bill Clintonin presidenttikaudella. Nyt Yhdysvallat on “terrorismin vastaisessa sodassa” omaksunut samanlaisen ennalta ehkäisevien hyökkäysten ja valikoivien kostoiskujen strategian, jota Israel on soveltanut koko olemassaolonsa ajan.
Ehdottomasti tärkein strategisen tilanteen muutostekijä on Iranin ja sen taustukena toimivan Kiinan vaikutuksen kasvu Lähi-idän alueella. Tätä kehitystä on nopeuttanut Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin ja juuttuminen siellä jatkuviin taisteluihin. Kiinan vaikutus on lähinnä epäsuoraa ja perustuu vielä paljolti tulevaisuuden odotuksiin, mutta se näkyy jo suurvaltapolitiikan asetelmissa. Kiina on osittain korvannut Venäjän alueen taustavoimana, ja niillä on myös yhteisiä etuja vaalittavanaan tavalla, joka lähenee liittosuhdetta.

Presidentti George W. Bush puhui terrorismia tukevasta “pahuuden akselista”, johon kuului Irak ja Iran. Irakin miehityksen jälkeen siihen on lisätty Syyria sekä Israelia vastaan toimivat Hizbollah- ja Hamas-järjestöt, joiden on väitetty saavan apua Iranista ja Syyriasta, mikä lienee myös totta. Silti on epäselvää, mikä osuus näillä on ollut viime viikkojen tapahtumissa. Tuskin Iran ja Syyria ovat tahallisesti provosoineet Israelia aloittamaan hyökkäystä, joka voi kohta laajentua niiden alueelle.

Miksi juuri nyt?

Ajankohtaiseksi syyksi voimankäytölle Israelin hallitus ilmoitti sotilaiden kaappaukset Gazan ja Libanonin vastaisilla rajoilla. Hyökkäysten massiivisuutta ne eivät kuitenkaan selitä, sillä vastaavia välikohtauksia on tapahtunut monesti ennenkin.
Yhdysvalloissa ja Israelissa on Iranin ydinteknologian kehittämisohjelmaa pidetty uhkana, joka on pakko eliminoida. Julkisuuteen on tullut suunnitelmia Iranin laitosten tuhoamiseksi ilmahyökkäyksillä. Ongelmaksi on nähty Iranin vastatoimet, joissa Hamasilla ja Hizbollahilla olisi tärkeä rooli Irakin shiia-taistelijoiden ohella. Noiden järjestöjen murskaaminen voi siten olla ensimmäinen askel kohti Iranin pommituksia.
Toinen strategisen tason selitys on Israelin hallituksen pyrkimys vetäytyä miehitetyiltä alueilta pääpiirtein vuoden 1948 rajojen taakse. Siksi se haluaa ylläpitää pelotusvoimaansa ja välttää syntymästä mielikuvaa heikkoudesta. Voimannäyttö Libanonissa varmaankin palvelisi tuollaista päämäärää, mutta pommitusten rajuus herättää uutta vastarintaa.
Israel on saanut tukea “maltillisilta” arabimailta eli lähinnä Egyptiltä, Saudi-Arabialta ja Jordanialta, joita huolestuttaa Iranin ja sen tukemien järjestöjen vallan kasvu. Pommitusten voimakkuus ja kohdistuminen Libanonin siviiliväestöön vienee kuitenkin kannatusta. Arabi- ja muslimimaailmalla on jo hallussaan merkittäviä tiedostusvälineitä, esimerkiksi satelliittitelevisio Al-Jazeera, joten hallitusten sensuuri ei riitä pitämään vihaista kansaa pimennossa. Siihen tarvitaan yhä lisää poliiseja.
Pommituksia voidaan ehkä perustella vaikeudella käyttää maavoimia rankaisu- ja kostoretkiin. Israelin armeija joutui vetäytymään Libanonista lopulta vuonna 2000 suurten tappioiden ja sissisodan moraalia heikentävän vaikutuksen vuoksi. Tuoreimmat kokemukset taisteluista Libanonin rajalla kertovat, että Hizbollah on entistä vaarallisempi vastustaja.
Israelin armeija menetti nykyisen kriisin ensimmäisessä taistelussa heti kahdeksan sotilasta, joista neljä kuoli Merkava-panssarivaunun tuhoutuessa. Hizbollahin kukistaminen maavoimien hyökkäyksellä tuottaisi suuret tappiot Israelin armeijalle.

Millä ehdoilla ehkä aselepo?

On mahdotonta tietää, miten Israel aikoo jatkaa sotatoimiaan. Julkisesti on ilmoitettu, että tarkoitus on luoda Libanoniin suojavyöhyke estämään rakettien ampuminen ja terroristien iskut Israeliin. Täsmälleen sama peruste esitettiin hyökkäyksille vuosina 1978 ja 1982, eivätkä tilanteen perustekijät ole siitä muuttuneet. Rakettien kantomatkan ja tarkkuuden kasvaessa “suojavyöhyke” pitäisi ulottaa yhä kauemmaksi naapurimaiden alueelle.
Vuonna 1978 Israel painostettiin vetäytymään Libanonista ja muodostettiin YK:n rauhanturvajoukko UNIFIL. Se jatkoi toimintaansa vaikeissa oloissa toista kymmentä vuotta, ja joukon rippeet ovat siellä yhä. Suomi osallistui tuohon YK:n rauhanturvahistorian vaikeimpiin kuuluvaan operaatioon vuodesta 1982.
Israelilaisilla ei ole ollut korkeaa käsitystä YK:n rauhanturvaajien antamasta suojasta, eikä heistä pidä Hizbollahkaan, joten aselepoa tuskin syntyy siltä pohjalta. Myös Yhdysvalloilla ja Ranskalla on huonoja kokemuksia toiminnastaan Libanonissa.
Jäljelle jää kysymys Euroopan unionin mahdollisuuksista toimia välittäjänä ja rauhanturvaajana. Kokemuksesta tiedetään, että Israel ei ole EU:sta paljon piitannut ellei pidä suoranaisesti vihollisena. On vaikea kuvitella, että tuo asenne muuttuisi nopeasti.
On siis varauduttava pommitusten jatkumiseen ja jopa laajenemiseen Syyriaan ja Iraniin. Lähiaikoina ehkä paljastuu, onko kaiken takana Yhdysvaltojen ja Israelin yhteinen suunnitelma Iranin ydinaseohjelman ehkäisemiseksi. Se voisi tapahtua joko suoranaisilla pommituksilla tai antamalla Libanonin tuhoamisella varoitus, joka pakottaa Iranin taipumaan.
Salainen yhteissuunnitelma oli pohjana myös Israelin hyökkäykselle Suezille vuonna 1956, jolloin Englanti ja Ranska liittyivät mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa. Silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kuitenkin pakottivat hyökkääjät perääntymään ja paikalle tuotiin YK:n ensimmäinen rauhanturvajoukko.
Laajan maahyökkäyksen alkaminen Libanoniin ei ole vielä näköpiirissä, mutta sekin voi olla edessä, jos hyvin suojautuneet Hizbollahin joukot on tarkoitus lyödä. Tähän asti pommitukset ovat surmanneet lähinnä siviilejä sekä tuhonneet taloja, voimalaitoksia ja siltoja, joten niiden sotilaallinen hyöty on vähäinen. Aselepoa jouduttanee tarve estää Libanonin yhteiskunnan ja talouden rakenteiden täydellinen tuho pommitusten jatkuessa.

Onko EU:lla roolia?

Edellä todettiin Euroopan unionin mahdollisuudet vaikuttaa Israelin sotatoimiin vähäisiksi. Se ei silti tarkoita, että EU olisi voimaton ja täysin ulkopuolinen ajankohtaisessa kriisissä.
Ensinnäkin Israel on suorastaan provosoinut myös EU:n ottamaan kantaa tapahtuneeseen, sillä tuhotut rakennukset ja sillat ovat suurelta osin EU:n rahoilla rakennettuja ja EU:n kansalaisten turvallisuus on saatettu uhanalaiseksi. Tuttuna ongelmana on unionin jäsenmaiden eroavat intressit ja näkemykset Lähi-idän konflikteissa. Ranskalla entisenä Libanonin isäntämaana on pelissä suurimmat panokset, mutta koko EU:n uskottavuuskin on koetuksella.
Libanon muun Lähi-idän ohella kuuluu Euroopan unionin raja-alueisiin. Sieltä on lyhyt matka Kyprokselle, joka on EU:n uusimpia jäsenmaita. Kun pohditaan Euroopan rajoja ja EU:n resurssien käyttöä, Välimeren alueen pitäisi olla selvästi etusijalla verrattuna esimerkiksi Afganistaniin, missä eurooppalaiset ovat joutuneet vieraassa ympäristössä toivottoman tuntuiseen tehtävään.
Suomella on pitkät ja kunniakkaat perinteet YK:n mandaateilla tapahtuneessa rauhanturvaamisessa Lähi-idässä. Nyt on jälleen syytä varautua samanlaisiin toimiin lähinnä ehkä EU:n puitteissa mutta luonnollisesti pitäen mielessä myös kaikki asiaan liittyvät vaikeudet ja kertyneet kokemukset. Mutta sitä ennen olisi saatava aikaan aselepo, sillä sotimaan sinne ei kannata lähteä.

Pekka Visuri
Valtiotieteen tohtori, eversti evp
ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti

Kuso Kulkee

In the service of peace