Kommentti

Feministi varoittaa: Älä lähde A-maahan, naisfaitteri

Tietoja

Julkaistu: 08.04.2011

Kirjoittanut Petri Korhonen

Kategoria: Kommentti

Tunnettu mielipidevaikuttaja, televisio- ja radioesiintyjä, feministisen Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen varoittaa suomalaisia naissotilaita lähtemästä Afganistaniin. Ainakaan ei pidä kuvitella, että A-maassa taisteluihin osallistuva länsinainen saisi esimerkillään jotenkin parannettua paikallisten naisten asemaa.

- Kysyisin sinne lähtevältä suomalaiselta, miksi hän haluaa mennä osallistumaan toisen maan barbaariseen sisällissotaan, tappamaan paikallisia naisia ja lapsia ja kenties tapattamaan myös itsensä, Moilanen sanoo.

Nimittäin Afgoissa paska osuu ISAF-joukkojen tuulettimeen ikävän usein. Saksalaiset ovat vahingossa tilanneet ilmaiskuja siviilien niskaan, pohjoismaisten sotilaiden harhaluodit ovat vammauttaneet kollegoita ja sivullisia. Samanlaiset isotkin tyräykset olisivat mahdollisia suomalaisillekin, hyvistä aikeistamme ja varovaisuudesta huolimatta.
Useimmat ISAF:iin osallistuneet länsimaat ovat jo hiljaisesti myöntäneet operaation kääntyneen isoksi epäonnistumiseksi, ja pyrkivät nyt mahdollisimman siististi häipymään koko maasta.

Moilasen mielestä kaikkien Afganistan-keikkaa pohtivien naisten ja miesten on syytä miettiä todellisia motiivejaan.

- Toivon, että syy lähteä ei olisi raha. Jos syy on seikkailunhalu, se kauhistuttaa minua, en sitä ymmärrä. Jos syy on ideologinen, että henkilö haluaa omalla panoksellaan vaikuttaa demokratiakehitykseen Afganistanissa, olisin hyvin skeptinen. ISAF-operaatio on ollut ulkopoliittisesti tärkeä Natolle ja Yhdysvalloille, Afganistanille ei niinkään.

- Sanoisin, että älä lähde, kuuluu Moilasen neuvo suomalaisfaitterinaiselle.

Suomella on esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna huomattavasti vähemmän naisia operaatioissaan. Puolustusvoimien johdon mukaan naissotilaita pitäisi saada enemmän etenkin Afganistaniin, koska he pystyvät miehiä paremmin saamaan kontakteja eristettyinä eläviin paikallisiin naisiin.

Kentällä todellisuus on silti toista kuin juhlapuheissa. Suomalaiset naisrauhanturvaajat ovat Moilasen mukaan kertoneet, että asenteet heitä kohtaan ovat pysyneet etenkin kovissa operaatioissa tylyinä. Naiset on koettu turhaksi painolastiksi kovanaamamiesten joukkoon.

- Olen pasifisti. Toivon silti, että jos nainen sotimaan menee, hänen annetaan sotia tasavertaisena miehen rinnalla. Uskon, että Afganistan-operaation taustalla on ollut myös jaloja tarkoitusperiä, ainakin alussa, mutta tilanne on muuttunut. Siellä on nyt sota.

Moilasta ärsyttää, että suomalaispäättäjät yrittävät puhua ISAF-operaatiosta naisiin vetoavasti, tyyliin ”Suomi on Afganistanissa, jotta tytötkin pääsisivät siellä kouluihin”. Oikeasti Afganistanin nykyhallinto ja paikallispäälliköt eivät piittaa tippaakaan naisten oikeuksien ja olojen kohentamisesta.

Lisää ajatuksia suomalaisesta rauhanturvaamisesta

Tietoja

Julkaistu: 04.04.2011

Kirjoittanut Ilmari Käihkö

Kategoria: Kommentti

Kuvailin tämän tekstin ensimmäisessä osassa (Rauhanturvaaja-lehti 2/2011) kylmän sodan jälkeistä kehitystä maailmanpolitiikassa ja sitä, kuinka se on vaikuttanut Suomen harjoittamaan kansainväliseen kriisinhallintaan. Esitin myös argumentin, jonka mukaan suomalaisen kriisinhallintapolitiikan takana on yksinkertaisesti poliittisten hyötyjen tavoitteleminen, idealistista ripausta unohtamatta. Tämä idealismi on ollut tärkeä osa yhteispohjoismaisessa projektissa: pientä valtiota anarkistisessa maailmassa helpottaa, jos suurempiakin valtioita sitovat edes jonkinlaiset pelisäännöt. Samalla kriisinhallinta on epäilemättä vähentänyt konflikteista johtuvaa inhimillistä kärsimystä.
Ongelmallista on, että suomalaisessa poliittisessa retoriikassa keskitytään kriisinhallintaoperaatioista keskusteltaessa lähes pelkästään idealismiin. Afganistanin ISAF-operaatio on toistaiseksi paras esimerkki siitä, miten todellisuus paikan päällä ei vastaa retoriikkaa. ISAFia kuvataan edelleen rauhanturvaoperaatioksi, jonka tarkoituksena on auttaa afgaaneja. Ei siis ihme, että Suomen osallistumista operaatioon perustellaan toistuvasti talouskasvulla, lasten koulunkäynnillä sekä huumeidenvastaisuudella. Jossakin näiden jälkeen tulee terrorismi ja maan laajempi strateginen merkitys, jos lainkaan.

Kuten lehden tekstissä kirjoitan, ei tyttökoulujen rakentaminen ole ainoa – tai päällimmäinen – syy osallistua sotilaallisiin operaatioihin ulkomailla. Ruotsalaisen kenraalimajuri Mooren mukaan onkin hyvin ongelmallista, että operaatioilla joiden tarkoituksena on auttaa muita, ei ole mitään tekemistä meidän turvallisuutemme kanssa. Juuri tämä realistisempi – joidenkin mukaan raadollisempi – puoli unohtuu virallisesta keskustelusta. Esimerkkinä tästä on puolustusministeri Häkämiehen perustelu Suomen haluttomuudelle osallistua Libyan lentokieltoalueen valvontaan: ilmavoimat ja Hornetit on varattu Suomen puolustamiseen. Libyan operaatiolla ja Suomen turvallisuudella ei siis tunnu olevan Häkämiehen mukaan mitään yhteistä. Vastaavanlaisen tulkinnan voi vetää myös presidentti Halosen ja Ahtisaaren kannanotoista.

Vaikka Ruotsin turvallisuuspoliittinen tilanne onkin erilainen kuin Suomen, on maiden tilanteessa myös yhtäläisyyksiä. Näistä tässä yhteydessä olennaisin on se, ettei kumpikaan maa pysty yksin puolustamaan omaa aluettaan suurempaa hyökkääjää vastaan. Ruotsissa puolustusvoimista on selvemmin kuin Suomessa tullut yksi turvallisuuspoliittinen instrumentti muiden joukossa. Näin siitä huolimatta, että myös meidän turvallisuus- ja puolustuspolitiikan selonteossa sanotaan, että Puolustusvoimien ”kansainvälinen toiminta vahvistaa kansallista puolustusta”.

Kysymys onkin, miten tyttökoulut sitten vahvistavat Suomen kansallista puolustusta? Pidemmällä aikatähtäimellä Afganistanin tilanne vaikuttaa tietysti globaalissa maailmassa myös Suomeen. Lyhyen aikatähtäimen vastaus sen sijaan on todennäköisemmin ”ei mitenkään”. Sen sijaan osallistumisellamme ISAFiin näytämme olevamme luotettava yhteistyökumppani sekä voimme viime kädessä ansaita pisteitä muilta ISAF-mailta, etenkin Yhdysvalloilta. Jakamalla vastuuta voimme hädän hetkellä helpommin saada apua muilta. Tekemällä hyvää työtä Afganistanissa turvaamme täten myös omia rajojamme.

Afgaanien turvallisuudella on siis suora yhteys myös Suomen turvallisuuteen. Tämä yhteys on kuitenkin jäänyt idealistisempien, joskin vähäisempien, syiden varjoon. Retoriikka tulee ongelmalliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun kohtaamme hankaluuksia. Oman maan edestä uhrauksetkin ovat sallittuja. Mutta kuinka monta suomalaista saa kuolla jonkin toisen maan talouskasvun puolesta?

Kirjoittaja on tutkimusassistentti Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa

Suomi ja Nato

Tietoja

Julkaistu: 06.03.2011

Kirjoittanut Heikki Lyytinen

Kategoria: Kommentti

Nimet marmoritaulussa

Tietoja

Julkaistu: 05.03.2011

Kirjoittanut Asko Tanhuanpää

Kategoria: Kommentti

Evankelisluterilaisena olen tehnyt harvemmin pyhiinvaellusmatkoja edes sanan symbolisessa merkityksessä – ehkä vierailu John Lennonin kotitalolla Liverpoolissa oli sellainen samoin kuin käynti paikassa, missä Äiti Teresa kohtasi kutsumuksensa, Kosovon Letnizassa – mutta kuluvan viikon maanantaina matkasin vasiten Khiamiin Libanoniin laskeakseni muutaman muun entisen rauhanturvaajan kera seppeleen vuonna 2006 palveluksessa kuolleen kapteeniluutnantti Jarno Mäkisen muistomerkille.

Sotilastarkkailija Jarno Mäkisen tappoi israelilainen pommi Libanonin viimeisimmän kriisin aikana. Samassa paikassa Khiamin pahamaineisen vankilan kupeessa menehtyi myös kolme muuta aseetonta sotilastarkkailijaa. Israelilaiset kertoivat heti kohtalokkaan pommituksen jälkeen, että heidän käytössään oli liian vanhoja karttoja. Khiamin tarkkailuasema pystytettiin vuonna 1974 eli se siitä selityksestä.

Khiamin tragedian syy ei ole vieläkään selvinnyt, tuskin koskaan selviääkään, mutta teorioita on useampia. Yksi väittää, että Israelin kanssa tuolloin taistelleet Hizbollahin terroristit olisivat tehneet leirinsä turvallisena pitämänsä YK-aseman viereen. Toinen väite kuuluu, että yksi neljästä kuolleesta tarkkailijasta, kiinalainen majuri, olisi välittänyt tietoa israelilaisten liikkeistä Hizbollahille.

Kiinalaisteoriaa tukee fakta Kosovon sodan ajalta. Jenkit täsmäpommittivat tuolloin Kiinan Belgradin suurlähetystön muka vahingossa maan tasalle. Vasta myöhemmin selvisi, että samassa rakennuksessa toimi sattumoisin myös serbiarmeijan viestiliikennekeskus.

Jarno Mäkisen muistomerkki Khiamissa on kaikessa karuudessaan vaikuttava paikka, mutta se ei vedä vertoja historialliseen Tyren (ent. Thyros) kaupunkiin aivan meren rannalle pystytettyyn marmoriseen muistomerkkiin, johon on kirjattu kaikkien Libanonin UNIFIL-operaatiossa vuosien 1978-96 menehtyneiden sotilaiden nimet. Suomalaisia tuossa listassa on yhdeksän: 7.1.1983 Manninen, 16.7.1984 Rimpioja, 14.7.1985 Kjällman, 13.9.1985 Korhonen, 139.1985 Vento, 18.9.1985 Pöyhönen, 9.11.1985 Mitronen, 7.6.1986 Korpa (p.o. Kopra), 22.7.1986 Yli-Tainio.

Kaikkiaan yhdeksän suomalaista sankarivainajaa kolmen ja puolen vuoden aikana siis. Olisi luullut, että kotimaassa sekä media että poliitikot olisivat pillastuneet, mutta näin ei tosiaankaan tapahtunut. Yksi syy saattoi olla se, että kaikki kuolemat olivat periaatteessa onnettomuuksia – esimerkiksi herrat Korhonen, Vento ja Pöyhönen kuolivat, kun ylinopeutta ajanut Pasi syöksyi rotkoon.

Libanonissa suomalaiset eivät olleet maalitauluja, kuten me olemme tänään Afganistanissa.

Suomalaisia rauhanturvaajia on kuollut palvelusaikanaan sitten vuoden vuoden 1956 kaikkiaan 48 . Yksikin uhri on liikaa, mutta me olemme silti päässeet vähällä. Pelkästään Afganistan on jo koitunut neljänkymmenen tanskalaisen ja kahdeksan virolaisen sotilaan kohtaloksi.

Henkilökohtaisesti olen suuresti kunnioittamani kenraali Gustav Hägglundin kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaisten olisi syytä vetäytyä Afganistanista välittömästi.