Vieraalla maalla kaukana on Mikko Kivinen - vai oliko se tie kivinen? Oli miten oli, niin välillä kannattaa pysähtyä kivikkoisella tiedon valtaväylällä levähdysalueelle ja venytellä hieman luutuneita bittejään sekä hetken pohtia miksi rauhanturvaajan näppäimistössä ei ole Ctrl-Alt-Hea -toiminnetta. Liekö sattumaa vaiko johdatusta, sillä samalla taukopaikalla pysähtyi matkallaan täältä ikuisuuteen myös kenttärovasti Helin. Ja katso, haastattelu oli alkava:
BisserWisser:
Olet sanalla sanoen pitkän linjan rauhanturvaaja, pappi ja armeijan mies muutenkin. Missä kaikkialla olet palvellut ja mitä itsellesi näistä reissuista on jäänyt parhaimpina ja miksei mustinpa mielen sopukoihin?
Jukka Helin:
Pituus on suhteellista, minulle sitä on kertynyt 191 cm. Papiksi en koskaan syntynyt, mutta sitä lajia on kertynyt neljännesvuosisata. Siviilipuolella tein valtakunnallista ja kansainvälistä nuorisotyötä, vakinainen sotilaspappi minusta tuli 11 vuotta sitten. Vuodesta 2008 olen toiminut nykyisessä tehtävässäni, jossa vedän Merivoimien kirkollista työtä.
Missioita on kertynyt kolme, kaikki Balkanilla ja kaikki aidon monikansallisia. Ensimmäiselle reissulle lähdin reservistä vuonna 1998 rosvona ja melkoisen lyhyellä varoitusajalla. Toimin UNPREDEP-operaatiossa Pohjoismaisen pataljoonan pappina. Taisin olla ensimmäinen suomalaispappi, joka otti kestolla hoitaakseen muidenkin maiden rauhanturvaajien kirkolliset vastuut. Reservistä kun tulin, en ymmärtänyt sen olevan periaatteessa kunkin kansan oma bisnes. Nykyään olen vahvasti sitä mieltä, ettei se kaikissa tilanteissa voikaan olla.
Kosovossa KFOR:n Keskinen monikansallisen prikaatin pappina olin vuonna 2003, kun suomalainen kenraali sai johdettavakseen tuon joukon, ja Bosnia-Hertsegovinassa EU-operaatio ALTHEA:n Pohjoisen monikansallisen taisteluosaston pappina sen ottaessa vastuut SFOR:lta vuonna 2004.
Lähtemättömiä muistoja on kertynyt matkan varrella vaikka kuinka, mutta toki niistä muutamat nousevat yli muiden. Ehkä koskettavin ja avuttomin hetki oli eräs välähdys ensimmäiseltä reissulta:
UNPREDEP oli suunnilleen paketissa, kun Kiina oli vetollaan pannut pisteen tuolle onnistuneelle operaatiolle. Välähdys on maalis-huhtikuun taitteesta 1999 Blacen raja-asemalta, jonka Makedonian-veteraanit muistavat S37:na tai Djeneral Jankovicina. Kosovon kriisi oli kärjistynyt, ja Makedonian puolelle rajaa oli Kosovosta ajettu 80.000 albaania. Nämä seisoivat nilkkaansa myöten kurassa neljän jalkapallokentän kokoisella alueella. Mitään vastaavaa ei ollut nähty Euroopassa sitten toisen maailmansodan. UNHCR toimitti paikalle ruoka-apua, ICRC ja Lääkärit ilman rajoja huolehti lääkintähuollosta. Kaikki oli aika kaoottista, ja me suomalaiset rauhanturvaajat yritimme auttaa parhaamme mukaan muutaman päivän pääsiäisen vaiheilla. Purimme ruokakuormia, pystytimme, siivosimme ja järjestimme klinikka- ja varastotelttoja. Tuntui, kuin olisimme ihan oikeasti tehneet hyvää työtä ja pystyneet auttamaan.
Pitkäperjantain iltana klinikkateltan ulkopuolella seisoi mustissa Adidas-verkkareissaan ehkä 13-vuotias tyttö ja itki katkerasti. Saatoin vain kuvitella, mitä tuossa teltassa oli juuri tapahtunut. Minulla ei ollut ensimmäistäkään konstia lohduttaa tyttöä. Siinä hetkessä rapisivat kaikki turhat luulot itsestä. Veti nöyräksi.
Yksi monesta huomattvan hauskasta muistoista liittyy EUFOR-aikaan Bosnian Tuzlassa: Camp Marassa Eagle Basessa rakennettiin uusiksi muuatta saunaa. Olin tullut jossain vaiheessa heittäneeksi rakentajille, että järjestetään asianmukaiset menot, kun urakka on valmis. Ja niin eräänä aamuna, kun satuin olemaan kappelilla touhuamassa jotain, sisään tuli pari vakavaa miestä: "Se on valmis. Sopisi tulla siunaamaan." Niin tapahtui, ja sauna otettiin käyttöön Jumalan sanalla ja rukouksella. Väkeä oli paikalla viljalti. Rakentajat heittivät neitsytlöylyt, ja ilta huipentui huolelliseen grillaamiseen. Mukana olleet amerikkalaiset totesivat, etteivät ole ennen olleetkaan sellaisessa hartaushetkessä, jossa puolet seurakunnasta on pukeutunut pelkkään pyyhkeeseen.
BW:
Rauhanturvaajien työnantaja Puolustusvoimat tajusi vasta vuonna 2008, että ulkomailla palvelleet vapaaehtoiset sotilaamme pitää tuoda kotiin säällisesti ja integroida takaisin yhteiskuntaan. Millä mielen katselet järjestelmän toimivuutta nyt, kun sitä on toteutettu muutaman vuoden ajan?
JH:
Kyllä PV sen aiemmin tajusi. Pääesikunnan tasolla oli ollut jo reilusti yli viisi vuotta malli siitä, miten homma pitää hoitaa. KFOR-komennuksellani 2003 sain suomalaisen kontingentin komentajalta tehtäväksi laatia suunnitelman siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta rauhanturvaajien palaaminen oikeaan elämään kävisi mahdollisimman kivuttomasti. Pontimena tähän työhön oli itsemurhatapaus muutamaa päivää ennen edellisen rotaation kotiutumista. Silloin tutustuin laadittuihin suunnitelmiin ja ohjeisiin. Määrätietoinen työ niiden saattamiseksi käytäntöön sai silloin jonkinlaisen lisäpotkun, ja viisi vuotta myöhemmin hommasta oli tullut vähä vähältä luovuttamaton osa kotiutumiskuvioita.
Nykyisellään rauhanturvaajien tukemisen nk. Z-mallia noudatetaan jo kohtuullisen hienosti: Rauhanturvaajien sopeuttaminen takaisin suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa oikeastaan jo rekrytointi- ja koulutusvaiheessa, kun annetaan eväitä mm. stressinhallintaan sekä valitaan ja koulutetaan tukihenkilöitä katsomaan palvelustoverien perään toimialueella. Alan oppaat niin operaatioon lähtiessä kuin kotiututessa ovat nykyisellään jotain vallan muuta kuin kymmenen vuotta sitten. Paljon on työtä edelleen tehtävänä, mutta katson hyvilläni kaikkea sitä, mitä määrätietoisella työllä on saatu aikaan. Suurin kiitos tästä kuuluu niille lukuisille rauhanturvaajille, jotka ovat oman palveluksensa ja kotiutumisensa yhteydessä havainneet järjestelmän puutteet ja toimeliaasti tehneet asialle jotain. Erityisen suuri panos on ollut muutamalla rauhanturvajoukon komentajalla, jotka ovat panneet itsensä likoon asiassa, keskeisimpinä suurella sydämellä toimineet Mauri Koskela ja Rolf Kullberg. Ilman heitä nykyisestä käytännöstä ei olisi tullut totta näinkään pian.
BW:
Mihin asioihin haluaisit kotiinpaluujärjestelmän edelleen panostavan ja mitä kehitettävän?
JH:
Näihin kehittämistarpeisiin ei voi antaa objektiivista vastausta, koska parasta käytäntöä ei ole olemassakaan - on vain erilaisia malleja, joita maailmalla on viljalti. Onneksi on, sillä näin ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen ihan joka asiassa. Riittää, kun valitsee suomalaisille sopivimmat ja jalostaa ne meidän näköisiksemme.
Eniten kaipaisin edelleen satsausta keikalta paluun tukemiseen ja rauhanturvaveteraanien henkisen hyvinvoinnin seurantaan. Vanhastaan työnjako yhteiskunnassa on ollut sellainen, että palveluksen päätyttyä kukin on siviiliyhteiskunnan varassa. PV on ottanut osan noista velvollisuuksista itselleen, mitä pidän hyvänä asiana - vaikka se voikin tuottaa periaatteellisia ongelmia yhteiskunnan eri toimijoiden työnjakoon. Se on kuitenkin pieni murhe, jos vain tällä tavalla saadaan pidettyä yksikin kaveri kuosissa. Rauhanturvaajaliiton toiminta tässä asiassa on ollut ja tulee olemaan korvaamattoman arvokasta. Vaikka vastuu näistä asioista on yhteiskunnalla ja tässä tapauksessa pitkälle PV:lla, vapaaehtoistyö tekee edelleen todeksi talvisodan hengen: "Kaveria ei jätetä!"
BW:
Puolustusvoimissa puhutaan kirkollisesta työstä. Itse sana saattaa aiheuttaa närää, joten pitäisikö alkaa puhua henkisestä tuesta? Varsinaiselle kirkolliselle työllekin on paikkansa ja kohta palvelukseen astunee ensimmäinen sotilasimaami tai jopa kenttäimaami. Nähdäänkö suomalaisessa sotapuvussa ehkä jopa sotilasrabbi?
JH:
Ensi kertaa kuulen, että kirkollinen työ sanana saattaisi aiheuttaa närää. Mielenkiintoista.
Kirkollisen työn eli sotilassielunhoidon perustehtäviin kuuluu huolehtia sotilasyhteisön henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista, pitää yllä ja kehittää sen jäsenten eettistä toimintakykyä sekä osallistua työ- ja palvelushyvinvointia edistävään toimintaan. Henkinen tuki on luovuttamaton osa tätä työtä muttei terminä kuvaa työtä läheskään kattavasti. Moni kirkollisessa työssä käytettävä työtapa kun ei rajoitu pelkästään henkiseen tukemiseen. Muiden henkilöstön henkiseen tukemiseen osallistuvien työnkuvasta puuttuu lisäksi eräs ulottuvuus, joka papin työssä on keskeinen: uskonnollisuus.
Kirkollinen työ eli sotilassielunhoito on olemassa siitä syystä, että valtiovalta näkee tehtäväkseen huolehtia kansalaistensa uskonnollisista tarpeista intissä. Sama pätee muuten vankiloihin. Puolustusvoimien kirkollinen työ palvelee jakamatta kaikkia Oy SA-Int Ab:n palveluksessa olevia - niin varusmiehiä, reserviläisiä, kapiaisia kuin firman siviilityöntekijöitäkin sekä lisäksi kaikkien perheväkeä. Jäsenkirjoja ei kysellä, joten muslimi ja ateisti saavat palveluja aivan samalla tavalla kuin pystykorvaluterilainenkin. Pakko niitä palveluja ei ole ottaa vastaan, Suomessa kun on uskonnonvapaus. Tämä tarkoittaa paitsi vapautta harjoittaa uskontoa intinkin hommissa myös oikeutta olla osallistumatta oman vakaumuksen vastaiseen uskonnon harjoittamiseen.
Viime saapumiserässä palvelukseen astuneista alokkaista 88,4% kuului kristillisiin kirkkoihin, näistä 97,9% oli evankelis-luterialisen kirkon jäseniä. Muslimeja oli alokkaista 0,7%, eikä määrä ole ollut nousussa, juutalaisia taas sen verran kuin on sormia pystyssä sudenpentutervehdyksessä - alokkaita siis, ei prosentteja. Vakinaisia sotilaspappeja on PV:n palveluksessa 28. Näiden numeroiden valossa on siis varsin selvää, miksi vakinaiset sotilaspapit edustavat evankelis-luterilaista kirkkoa. Näin valtiovalta on halunnut, ei siis vaikkapa sotilaspapisto tai kirkko. Oma kokemukseni on, että tällä PV:llä on näin käytössään aika toimiva työkalu, joka tukee kaikkia maanpuolustuksen ja rauhanturvaamisen tehtävissä palvelevia tosissaan ja suurella sydämellä.
